Mauri Kunnas: Piitles

  • Kirja: Piitles, tarina erään rockbändin alkutaipaleesta
  • Kirjailija: Mauri Kunnas
  • Ilmestymis vuosi: 2012
  • Kustantaja: Otava

IMG_9624_2Olen kasvanut Mauri Kunnaksen kirjojen ääreltä ja paljon olen hänen kirjoistaan oppinut, Kalevalaa en ole koskaan lukenut, mutta Koirien Kalevalan kyllä tunnen. Olen aina pitänyt suuresti Kunnaksen piirrostyylistä ja huumorista ja tämä aikuisille suunnattu ”kraahvinen novelli” on ollut lukulistalla jo pitkään. Että minua nauratti, se on aivan mahtava!

Piitles kertoo siis Beatles yhtyeen synnystä, ennen yhtyeen suurta suosiota.Kurkataan Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon lapsuuteen ja käydään läpi voitot ja vaikeudet joita Piitlet saivat käydä läpi.

Pääpiirteittäin tarina oli tuttu, mutta sain oppia myös paljon uutta ja nauraa sydämeni kyllyydestä. Kunnas on tehnyt suuren tausta työn ja kirja vilisee mielenkiintoista nippelitietoa Beatlesien historiasta. Tämä sarjakuva teos ei ole lapsiystävällinen, Beatlesien nuoruus kun on täynnä kaikenlaista värikästä tapahtumaa. Beatles faneille viihdyttävää luettavaa.

Piitles sai aikaan innostuksen tutustua ennemmän sarjakuvaromaaneihin, olen niiden lukemisessa kovin kokematon. Jostain on kaivettava esiin Mauri Kunnaksen Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus ja muitakin kiinnostavia teoksia on horisontissa… Ehdotuksia otetaan mielellään vastaan!

 

Kirjallisia kysymyksiä

Olen nähnyt tämän kysymys haasteen kiertelevän kirjablogeissa viimeaikoina ja ajattelin, että tuohan kuulostaa hauskalta! Nappasin siis kysymykset röyhkeästi Amman lukuhetki blogista.

1. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta yleensä luet?
Eniten nautin lukemisesta matkustaessa, junat ja lentokoneet ovat parhaita. Joskus itse asiassa toivoisin, että joka aamuinen junamatkani olisi pitempi, kirja jää yleensä pahasti kesken kun on jo noustava pois. Kiireettömät aamut ovat ihania, kun saa ottaa hyvän kirjan mukaan aamiaispöytään. Ehdottomasti paras paikka lukunautinnolle on kuitenkin kesämökin laituri.

IMG_9594_2

2. Kerro jokin lapsuuden lukumuistosi.
Minulla oli jo pienestä pitäen suuri hinku maailmalle, ties mistä se hinku minut niin varhaisessa vaiheessa löysi? Emme perheeni kanssa matkustelleet ulkomaille ollessani pieni, joten minä matkustin kirjojen kautta, seikkailut ja tarinat kaukaisista maista olivat suosikkejani. Mukanani kulkevat vieläkin kaksi lapsuuteni lempikirjaani Jules Vernen: Maailman ympäri 80 päivässä ja Enid Blytonin: Seikkailujen laiva.

3. Luetko runoja, ja jos luet, niin kuka on suosikkirunoilijasi?
.
Liian vähän. Suomalaisista runoilijoista suosikkejani ovat Eino Leino, Aale Tynni ja Heli Laaksonen. Kirja hyllyssä kyllä odottaa muutama englanninkielinenkin runokirja…


4. Perinteinen kirja, äänikirja vai e-kirja? Miksi?
Muutaman vuoden tauon jälkeen olen löytänyt äänikirjat uudelleen, ne kun mahdollistavat ajan maksimaalisen hyödyntämisen. En ole kokeillut e-kirjoja, mutta olen sen suhteen epäileväinen. Käytän teknologiaa paljon jokapäiväisessä elämässäni ja kirjan lukeminen on tässä sähkön kyllästämässä elämässä yksi niitä harvoja tekoja, johon ei tarvita akkuja eikä johtoja. Kirjan paino, sivujen kosketus, kirjanmerkit ja kirjantuoksu ovat minulle oleellinen osa lukuelämystä.

 IMG_9609_2

5. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun eniten? Miksi? 
Pitkään pohdittuani tulin siihen tulokseen, että sen on oltava J.K: Rowlingin viimeinen Harry Potter kirja Harry Potter and the Deathly Hallows. Ei niinkään itse kirjan vuoksi, vaikka vieläkin noita kirjoja rakastan, vaan siksi, että se oli ensimmäinen kirja jonka luin englanniksi. En jaksanut odottaa suomenkielistä käännöstä ja päätin rohkaista itseni lukemaan vieraalla kielellä, mikä tuolloin oli minulle suuri askel. Tuo kirja on siten avannut minulle mahdollisuuden tutustua englanninkieliseen kirjallisuuteen aivan uudella tavalla, rakastua kieleen ja jopa rohkaissut lähtemään maailmalle ja kommunikoimaan uusien ihmisten kanssa vieraalla kielellä, joka ei enää olekaan vieras vaan tuttu ja läheinen.

6. Missä kirjallisessa matkakohteessa haluaisit käydä?
Ensi kesälle olen suunnitellut retkeä Tove Janssonin kesäsaarelle Klovharulle Porvoon saaristoon. Ulkomaiden suosikki kohde tällä hetkellä olisi varmaankin Agatha Christien kesäkoti Greenway, Devonissa, jossa Christie löysi Hercule Poirotin.

7. Minkä lajityypin kirjoja et missään nimessä lue? 
Luen oikeastaan kirjoja hyvin laaja-alaisesti. Pidän jännityksestä ja mysteereistä, mutta niin sanottu kauhukirjallisuus ei kiinnosta minua.

IMG_7868_3

8. Vaikuttaako kirjan ulkoasu osto- tai lainauspäätökseesi? 
Ostopäätökseen melkein aina. Kirjastossa lainattaessa kirjan ulkoasulla ei ole väliä, mutta jos olen hankkimassa kirjaa itselleni, myönnän olevani kirjan ulkoasun suhteen jopa pakkomielteinen. Olen visuaalinen ihminen ja opiskelen visuaalista alaa, joten kiinnitän kannensuunnitteluun erityistä huomiota. Saatan käyttää paljonkin aikaa ja vaivaa löytääkseni haluamani painoksen lempikirjastani, mutta hyvin harvoin ostan tai luen kirjan vain ulkoisen komeuden vuoksi, sisältö on tietenkin tärkeintä. Silti minun on myönnettävä, että erityisen kauniin kirjan lukeminen on minusta erityisen ihanaa.

IMG_6535_4

9. Mikä on mielestäsi kaunein tai vaikuttavin kirjan nimi?                                                                                                                                       Päällimäisenä nousee mieleen hiljattain lukemani Shirley Jacksonin We have always lived in the castle, nimi joka saa mielikuvitukseni liikkeelle. Vaikuttava on myös mielestäni Harper Leen To Kill a Mockingbird.

10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?                                                                                                                                                              Suosittelen sinulle Turkka Hautalan Saloa. Se on mielenkiintoinen kirja suomalaisesta pikkukaupungista ja yhteen nivoutuvista ihmiskohtaloista. Se on yksi kotimaisen kirjallisuuden suosikeistani. 

IMG_9614_2

Bill Bryson: Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta

  • Kirja: Notes from a Small Island
  • Kirjailija: Bill Bryson
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1993
  • Julkaisija: Black Swan edition 1999

IMG_9544_2

Bill Bryson on yksi maailman kuuluisimmista matkakirjoittajista. Bryson on amerikkalainen, mutta hän on asunut Englannissa monta vuosikymmentä. 90-luvulla Bryson teki päätöksen muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, mutta sitä ennen hän halusi tehdä matkan ympäri Britaniaa. Kirja seuraa Brysonin matkaa etelä Englannista Skotlannin pohjoisimpaan kolkkaan, matka taittuu suurimmaksi osaksi julkisilla kulkuneuvoilla ja lukija saa kuulla myös tarinoita Brysonin menneisyydestä ja siitä mitä merkityksiä eri paikolla on ollut Brysonin omassa elämässä, mukaan lukien miten hän tapasi vaimonsa työskennellessään mielisairaalassa.

Monesti nauroin hyväntahtoista naurua brittien tavoille, jotka tunnistin omasta kokemuksestani. Kuinka jonottaessa muodostetaan yksi yhteinen jono vaikka kassoja olisi monta ja kuinka brittiläiseen tyyliin anteeksi pyydetään aina vaikka se ei tarpeellista olisikaan ja mitä tee merkitsee briteille.

”To this day, I remain impressed by the ability of Britons of all ages and social backgrounds to get genuienly exited by the prospect of a hot beverage. “

Pienistä piikeistä huolimatta on selvää, että Bryson rakastaa lämpimästi tuota pientä suurta saarta, tunne johon voin hyvin samaistua, tuo saarivaltio kun vei sydämeni jo vuosia sitten. Osa kirjan lukemisen viehätystä olikin se, että sain lukea minulle tutuista paikoista ja asioista, koska olen asunut sekä Englannissa, että Skotlannissa, sekä matkustellut muuten vain tällä saarella ja haluan matkustella vielä lisää. Bryson kirjoittaa myös hyvin osuvasti yksinmatkustamisesta:

“Prolonged solitary travel, you see, affects people in different ways. It is an unnatural business to find yourself in a strange place with an underutilized brain and no particular reason for being there, and eventually it makes you go a little crazy. I’ve seen it in others often. Some solitary travelers start talking to themselves: little silently murmured conversations that they think no one else notices. Some desperately seek the company of strangers, striking up small talk at shop counters and hotel receptions desks and then lingering for an uncomfortable long period before departing. Some become ravenous, obsessive sight seekers, tramping from sight to sight with a guide book in a lonely guest to see everything…”

Itse kuulun siihen kastiin joka alkaa käydä keskusteluja itsekseen, mutta olen myös sitä mieltä, että yksinmatkustamisessa on myös ehdottomasti hyvät puolensa. Ympäristöönsä kiinnittää eri tavalla huomiota ja paikallisiin ja muihin matkalaisiin on helpompi saada kontaktia kuin ryhmässä.

Paikoitellen kirja tuntui hieman aikaansa jäljessä olevalta, eikä ihme kirja julkaistiin vuonna 1993 eli jo yli 20 vuotta sitten. Välillä minun oli myös vaikea samaistua Brysonin persoonaan. Kirjoitustyyli kuitenkin miellytti minua ja sai nauramaan. Seuraavaksi aion lukea Brysonin kirjan ”Neither here nor There, Travels in Europe”.

Hyvän matkakirjallisuuden löytäminen on mielestäni hyvin vaikeaa. Jos kenelläkään on hyviä ehdotuksia ottaisin niitä mielelläni vastaan. Luin vastikään, että kirjasta on tehty myös tv-sarja vuonna 1998, löysin you tubesta piennen pätkän, joka sattui olemaan myös yksi omista suosikki kohdistani kirjassa.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

  • Kirja:The Picture of Dorian Gray
  • Kirjailija: Oscar Wilde
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1891
  • Julkaisija: Penguin Classics, 2010

IMG_9529_2

Olen huomannut, että klassikoiden lukeminen on usein arpapeliä, ne joko pääsevät lempikirjojen listalle tai tuottavat suuren hypetyksen kautta suuren pettymyksen. Se on tietysti täysin luonnollista, meitä mahtuu tähän maailmaan monenlaista lukijaa, eikä klassikko takaa sitä, että se olisi kaikkien suosikki. Dorian Grayn muotokuva jäi häilymään jonnekin suosikin ja inhokin keskivaiheille.

Dorian Gray on nuori, kaunis ja viaton. Basil Hallward on taiteilija, joka haltioituu Dorianin kauneudesta ja maalaa tästä upean muotokuvan. Lord Henry on Basilin ystävä, joka huonolla vaikutuksellaan turmelee Dorianin viattomuuden.

Dorian ihastuu Basilin maalaamaan muotokuvaan, mutta samalla tajuaa oman nuoruutensa ja kauneutensa katoavaisuuden. Hän toivoo, että muotokuva vanhenisi hänen sijastaan ja hän itse saisi pitää nuoruutensa ikuisesti, toiveella on toteutuessaan kohtalokkaat seuraukset. Kirja seuraa Dorianin sisäistä turmellusta yhä syvempiin ja syvempiin syövereihin.

Pidin siitä miten kirja antoi vilauksen 1800-luvun lopun Lontoon elämään ja seurapiireihin niin hyvässä kuin pahassa.

“How late it was! He sat up, and, having sipped his tea, turned over his letters ….They contained the usual collection of cards, invitations to dinner, tickets for privet views, programmes  of charity concerts, and the like, that are showered on fashionable young men everyday during the season. “

Ajatella, palvelija tuo aamulla aamiaisen sänkyyn ja tuo samalla päivän postin. Omasta postiluukusta kun nykyään tupsahtelee vain jokunen lasku ja satunnainen postikortti. Nykypäivän Dorian Gray istuisikin tietokoneensa ääreen ja avaisi facebookin, mutta mitä romanttista siinä olisi?

Lord Henryn mielipiteet ja elämän filosofiat ovat paikka paikoin ärsyttäviä ja teennäisiä, mutta joskus järjettömyydessään huvittavia. Lord Henryn ei tietysti ole tarkoituskaan olla miellyttävä henkilö vaan se, joka saastuttaa Dorianin sielun.

”I choose my friends for their good looks, my acquaintances for their good characters, and my enemies for their good intellects.”

Naiset eivät saa kirjassa kovin reilua kohtelua varsinkaan Lord Henryn osalta:

”My dear boy, no woman is a genius. Women are a decorative sex. They never have anything to say, but they say it charmingly.”

”As for conversation, there are only five woman in London worth talking to, and two of them can’t be admitted into decent society.”

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta tyyliltään hyvin runsaalla kermavaahdolla kuorrutettu ja se kävi välillä hyvin raskaaksi, varsinkin keskiosan 10 sivun pätkä, jonka Wilde käyttää mm. erilaisten soittimien, jalokivien ja parfyymien kuvaamiseen.  Kirja oli paikoin hyvin jännittävä, mutta välillä tapahtumat taas etenivät hyvin hitaasti.

Tämä kirja on noussut monen suosikiksi, mutta itselleni kirjan aihe ja sävy: turhamaisuus, hedonismi, turmellus ja itsekkyys saivat aikaan onton olon. Wilden nerokkuudesta tosin kertoo se, että jäin pohtimaan kirjaa pitkäksi aikaa ja, että minun kesti kauan muodostaa siitä mielipidettäni (joka on vieläkin ristiriitainen ja sekava).

Olen silti iloinen, että luin Dorian Grayn muotokuvan, ehkä minun on luettava se muutaman vuoden päästä uudestaan nähdäkseni onko asenteeni muuttunut. Olen ymmärtänyt, että Wilde oli erityisen lahjakas näytelmäkirjailija (Dorian Gray on hänen ainoa romaaninsa) ja haluankin tulevaisuudessa tutustua Wilden näytelmiin.

Andrew Kaufman: Born Weird

  • Kirja: Born Weird
  • Kirjailija: Andrew Kaufman
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Julkaisija: The Friday Project, HarperCollins

IMG_8839_2

Pidin kovasti Andrew Kaufmanin esikoisteoksesta All My Friends Are Superheros ja Tiny Wife jatkoi samaa kummallisen ihanaa tyyliä, siksi odotukseni 2013 ilmestyneelle kirjalle Born Weird olivat suuret.

Kaufmanin kirjojen maailmassa mikä tahansa on mahdollista, mutta supervoimilla ja kummallisilla tapahtumilla on tapana heijastaa hyvin tavallisia ja inhimillisiä ominaisuuksia. On parasta antaa tarinan viedä mennessään sitä kyseenalaistamatta.

Born Weird on edeltäjiään maltillisempi. Isoäiti Annie Weird antoi jokaiselle lapsenlapselleen tämän syntyessä erityisen lahjan joka vuosien saatossa on muuttunut kiroukseksi. Richard pysyy aina turvassa, Abballa on aina toivoa, Lucy ei koskaan eksy, Kent voittaa kenet tahansa tappelussa ja Angie antaa kaiken anteeksi. Kuolinvuoteella isoäiti Anniellä on viimeinen pyyntö Angille; tämän täytyy koota yhteen ympäri maailmaa hajonneet aikuistuneet sisarukset, jotta Annie voi kuolemansa hetkellä peruuttaa kiroukset.

Pidin tarinan lähtökohdista ja sisarusten keskinäisten suhteiden ja persoonallisuuksien kuvauksesta sekä vilauksista heidän lapsuuteensa. Kirja on kuvaus sisarparvesta joka on lapsuudessa joutunut käymään hyvin traumaattisen kokemuksen läpi ja kuinka kukin heistä on yrittänyt päästä tästä kokemuksesta yli eritavalla. Positiivisista lähtökohdista huolimatta olin hieman pettynyt. Kirja on lyhyt ja helppolukuinen niin kuin Kaufmanin kirjat yleensäkin, fontti ja rivivälit ovat isoja, mutta tarina oli mielestäni liian pitkä eikä pysynyt kasassa loppuun asti. Siitä huolimatta tarinassa oli paljon lämpöä.

“The most important thing the Weird siblings ever did together was Rainytown. It was a city made entirely out of cardboard boxes that they build in the half-storey attic of their family’s cottage. It was a project they worked on every summer, whenever it rained. Two factors contributed significantly to its genesis: that it rained for several weeks during the summer of 1994, and that several weeks earlier Kent had found numerous cardboard boxes, big and small, in the neighbour’s garbage. “

Tatyana Tolstaya: The Slynx

  • Kirja: The Slynx
  • Kirjailija: Tatyana Tolstaya
  • Kääntäjä: Jamey Gambrell
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2000
  • Julkaisija: New York Review Books, Classics, 2003

IMG_8845_2

En ole aivan varma ymmärsinkö lopulta mistä tästä kirjassa on kysymys. Viimeisen sivun jälkeen laskin kirjan kädestäni ja sanoin ääneen ”Niin mitä!?” The Slynx sijoittuu tulevaisuuden Moskovaan 200 vuotta ”suuren räjähdyksen” jälkeen. Tämän katastrofi tappoi suuren osan väestöstä. Osa ihmisistä jäi henkiin (The Oldeners) sillä seuraamuksella, että he eivät koskaan kuole vanhuuteen tai ikäänny, mutta heidän jälkeläisillään on ”seuraamuksia”, erikoisia mutaatioita.

Päätin lukea kirjan englanniksi koska suomenkielinen käännös on tehty englannin- ja ruotsinkielisten käännösten pohjalta eikä suoraan venäjästä niin kuin The Slynx. Periaatteenani on välttää jos mahdollista välikäsiä itseni ja kirjailijan välillä.

Tolstayan yhteiskunnassa on otteita Venäjän historiasta, niin Tsaarin aikaisista ajoista kuin Neuvostoliitosta. Ero rikkaiden ja köyhien välillä on suuri ja maailma on taantunut hyvin alkeelliseksi ja taikauskoiseksi. Seuraamme tätä maailmaa köyhän työläisen Benedictin kautta. Benedict on onnekas, hänellä ei ole ”seuraamuksia” ja hän on tyytyväinen työssään, jossa hän kopioi suuren johtajan Fydor Kuzmichin alamaisilleen kirjoittamia kirjoja. Ainoa asia jota Benedict pelkää ovat Sanituriot, jotka valvovat kansalaisten uskollisuutta, sekä metsässä vaaniva Slynx. Tarina saa uuden käänteen kun Benedict kihlautuu kauniin Olgan kanssa, jonka perhe on rikas ja vaikutusvaltaisessa asemassa.

Kirjat ja kirjallisuus ovat hyvin tärkeässä roolissa tässä kirjassa. Tekstissä vilisee paljon viitteitä Venäläiseen kirjallisuus historiaan. Kieli ja kulttuuri ovat vuosien saatossa taantuneet. Entistä maailmaa muistavat enää vain ennen räjähdystä eläneet, muut eivät tiedä paremmasta. Köyhyys on jokapäiväistä elämää, hiiret perusruokavaliota ja valuuttaa.

“Benedikt sometimes asked Mother. How come the Blast happened? She didn’t really know . It seems like people were playing around and played too hard with someone’s arms. “We didn’t have time to catch our breath , “ she would say. And she’d cry. “We lived better back then . “ And the old man – he was born after the Blast- would blow up at her: “Cut out all that Oldener Times stuff! The way we live is the way we live! It’s none of our beeswax.”

Jokainen luku alkaa kyrillisellä aakkosella ja venäjän kielisellä sanalla joka paljastaa tulevan luvun teeman. Sain tietää tämän vasta jälkikäteen ja ilman kääntämistä tämä otsikoinnin merkitys meni siis minulta ohitse. Kirjan maailma oli mielestäni mielenkiintoinen. Benedict ei ole erityisen miellyttävä henkilöhahmo, mutta hänen kehittymistään on mielenkiintoista seurata. Loppua kohden kirja muuttuu yhä ”omituisemmaksi” ja kuten sanottu, en ole aivan varma mitä loppuratkaisun oli tarkoitus sanoa, jos jollakulla on siitä teoria, kuulisin sen mielelläni. Yleisesti ottaen nautin dystopia kirjallisuuden lukemisesta. The Slynx ei ollut mielestäni paras, mutta ei huonokaan, hieman epätyydyttävä lopun suhteen.

Ajattelin muuten pitkään, että kirjan kansi on hyvin kaunis ja harmoninen kunnes tajusin, että nuo maassa makaavat möykyt ovat ihmisruumiita.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

  • Äänikirja: Ihmisen osa
  • Kirjailija: Kari Hotakainen
  • Lukija: Ritva Valkama
  • Julkaisuvuosi: 2009
  • Julkaisija: Siltala
  • Tuottaja: YLE radioteatteri 2010

IMG_8826_2

Asuin viime kesän Skotlannissa ja tämä Kari Hotakaisen Ihmisen osa oli siellä hyvin näkyvästi esillä kirjakaupoissa. Ensin kiinnitin huomiota upeaan kannen kuvitukseen ja sitten tajusin, että tuo kirja tuossa Waterstonesin kuukauden parhaiden kirjojen hyllyllä on suomalainen! Olin ylpeä ja päätin, että kun pääsen Suomeen takaisin niin luen sen.  Muutama päivä sitten kirjastossa tuli vastaan Ihmisen osa kuuntelukirjana ja päätin pitkästä aikaa kokeilla kuuntelua lukemisen sijasta. Ritva Valkama oli ehdottomasti juuri täydellinen kertoja tälle kirjalle, loistava äänikirja.

Minun nimeni on Salme Sinikka Malmikunnas ja kaikki mitä minä sanon, painetaan sanasta sanaan tähän kirjaan.”

Salme Sinikka Malmikunnas on eläkkeellä oleva nappikauppias, joka törmää Helsingin kirjamessuilla kirjailijaan joka pyytää Salmea myymään elämänsä kirjansa aiheeksi 7000 eurolla. Huolimatta siitä, että Salme ei pidä keksityistä kirjoista lupautuu hän kertomaan tälle elämäntarinansa. Saamme tutustua Salmen ja hänen nykyisellään mykäksi ryhtyneen miehensä sekä heidän lastensa elämään. Malmikunnaksen perhettä on kohdannut tragedia, mutta mikä onkaan totta mikä kirjailijan ottamia taiteellisia vapauksia?

Pidin kovasti Salmesta kertojana, hän nauratti ja kosketti. Kirjan alku on ehdottomasti yksi parhaista aluista joita olen lukenut ja ehkä siksi odotin lopulta kirjalta enemmän. Ihmisen osa on mielestäni hyvä kirja, se piti mielenkiinnon yllä loppuun asti, mutta lopussa minusta tuntui, ettei se antanut minulle sitä mitä loistava alku lupasi. Kuten sanottu pidin Salmen äänestä ja pidin ajatuksesta tarkastella Salmen kertomaa tarinaa myös muiden ihmisten näkökulmasta, mutta välillä kirjan muut henkilöhahmot tuntuivat epätodellisilta. Ehkä se oli tarkoituskin? Kirja leikittelee lukijan kanssa sillä mikä on totta, mikä ei?

Kirja myös muistutti siitä miksi olen pitänyt niin pitkää taukoa suomalaisesta kirjallisuudesta, joka noin yleisesti ottaen rakastaa rankkoja ihmiskohtaloita ja surkeutta. Jos joku tietää hyviä suomalaisia kirjoja jotka ovat sävyltään astetta positiivisempia, otan ehdotuksia mielellään vastaan. Mielenkiintoni kyllä heräsi Kari Hotakaisen muuta tuotantoa kohtaan, koska pidin hänen kirjoitustyylistään. Juoksuhaudantie (joka taitaa myös kertoa ihmiselämän surkeuksista?) lähtee lukulistalle.

Oli mukava lukea (tai kuunnella) pitkästä aikaa suomenkielistä tekstiä, kyllä suomenkieli on kaunis ja moninainen. Kiinnostuksesta kurkkasin miltä englanninkielinen käännös (The Human Part) näyttää, koska kirjaa kuunnellessa välillä mieleen hiipi, että tätä on varmasti vaikea kääntää pitäen tekstin sielu kasassa. Ja totta kai kielen on ollut pakko tehdä myönnytyksiä, mobile phone ei kuulosta samalta kuin nyrkkipuhelin, eihän?  Ovat kuitenkin tainneet pitää kirjasta briteissä.