Colin Meloy & Carson Ellis: Sysimetsä

  • Kirja: Wildwood
  • Kirjailija: Colin Meloy
  • Kuvitus: Carson Ellis
  • Aluperäinen julkaisuvuosi: 2011
  • Kustantaja: Canongate Books, 2013

IMG_9734_2

Wildwood on The Decemberists yhtyeen laulajan Colin Meloyn kirjoittama lasten fantasiaseikkailu, joka on hänen vaimonsa Carson Ellisin kuvittama. Wildwood on Sysimetsän kronikat sarjan ensimmäinen osa, josta on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa ja josta kaksi ensimmäistä ovat ilmestyneet suomeksi nimellä Sysimetsä ja Maanalainen Sysimetsä.

12-vuotias Prue asuu yhdessä vanhempiensa ja vuoden vanhan pikkuveljensä kanssa pienessä kaupungissa Portlandissa. Eräänä päivänä Pruen toimiessa lastenvahtina parvi variksia ilmestyy leikkikentälle ja varastaa Pruen pikkuveljen Macin mukaansa. Parvi katoaa Mac mukanaan kaupungin vieressä sijaitsevaan metsään jota paikalliset kutsuvat nimellä ”The Impassable Wilderness”. Metsällä on mystinen maine ja paikalliset välttävät sitä. Prue uskaltautuu metsää pelastusretkelle löytääkseen veljensä. Mukaansa hän saa koulutoverinsa Curtisin. Prue ja Curtis saavat pian huomata, että metsä ei olekaan mikään tavallinen metsä ja he joutuvat keskelle jännittävää seikkailua.

Wildwood noudattaa perinteisen fantasia seikkailun kaavaa. Päähenkilöillä on päämäärä/tehtävä, joka lähettää heidät matkalle, jonka aikana heidän eteensä ilmaantuu esteitä. Hyvä ja paha valtataistelevat keskenään ja rohkeat soturit ratsastavat miekkoineen urheasti kohti taistoa. Tästä huolimatta mukaan mahtuu myös hassuja ja ystävällisiä hahmoja.

Pidin Wildwoodista suuresti. Luin sen juuri oikeaan aikaan, kun tarvitsin kiireen täyttämään elämään nopean ja mukaansa vievän lukuelämyksen. Wildwood on onnistunut sekoitus lämmin henkistä huumoria ja jännitystä. Minulla oli muutamia ongelmia tarinan kanssa, mutta kokonaisuutena se oli minusta ihana. Listasin muutamia mieleeni tulleita plussia ja miinuksia:

           1.  Maailma

Pidin Meloyn luomasta maailmasta paljon. Fantasia maailmat ovat aina kiehtoneet minua ja metsä tapahtumapaikkana oli täydellinen. Wildwood villeine kojootteineen ja hurjine ryöväreineen. Puhuvat eläimet, jotka elävät yhdessä ihmisten kanssa. Metsän eri alueet ja kuninkaat ja kuningattaret.

2.    Kuvitus

Painavin syy, joka sai minut tarttumaan tähän kirjaa, oli ehdottomasti Carson Ellisin kaunis kuvitus. Luin kirjastosta lainaamaani pokkaria, jonka kaikki kuvat olivat mustavalkoisia, mutta olen tutustunut myös kovakantisen version kauniisiin värikuviin netissä.  Kuvitukset toivat tarinaan mukavan lisäsäväyksen ja huomasin odottavani innolla kuin lapsi aina seuraavaa kuvitusta. Ainoan miinuksen annan siitä, että joskus kuvitukset (ilmeisesti painoteknisistä syistä) ilmestyivät tekstin sekaan ennen kuin kuvituksen aihe oli esiintynyt tarinassa.

Wildwood1_LRG._V154752940_

3.    Laulut

Colin Meloy on siis The Decemberists yhtyeen laulaja/laulunkirjoittaja ja täytyy sanoa, että Wildwoodin maailma sopii The Decemberistien soittamaan folk musiikkiin kuin nenä päähän.  Koko kirjan tarina voisi olla yksi yhtyeen laulujen sanoituksista. Ihanan lisäsäväyksen antoivat siis muutamat laulut/runot, jotka Meloy oli liittänyt tarinaa.

4.    Kieli

Meloyn kirjoitus tyyli tuli minulle yllätyksenä. Luen paljon englanniksi ja hyvin harvoin minulla on vaikeuksia ymmärtää lukemaani, enkä siis odottanut, että ensimmäisen kappaleen aikana jouduin ottamaan esille google traslaterin. Jälkikäteen luin goodreads-sivustolta, että monilla äidinkieleltään englanninkielisillä lukijoilla näytti olevan vaikeuksia Meloyn käyttämien hienojen sanojen kanssa, mikä tuntuu hassulta kun kyseessä on lastenkirja. Itselleni ekstra haasteen toi luonto sanasto , joka ei ole vahvuuteni (erityisesti eri lintulajit). Suurin osa ”hienostelusta” tuntui sijoittuvan kirjan alkuosaan ja suhtauduin asiaan yleissivistävältä kantilta. Oppia ikä kaikki. Olisi mielenkiintoista tietää miten kirja on suomennettu.

wildwood-c-64

5.    ”Hipsterit”

Ei voi kieltää, etteikö tiettyjä indie/hipsteri elementtejä ja yksityiskohtia löytyisi kirjasta kuten 12-vuotias kasvissyöjä Prue aamias granoloineen ja vinyylilevyineen. ”She sipped steamed milk and watched  trough the window as the cafe employees awkwardly installed a secondhand elk head trophy on the wall.” Mutta kai itsestänikin löytyy sen verran hipsteriä, että voin antaa sen anteeksi. :)

6. Sopivuus kohderyhmälle

Asia, joka jäi mietityttämään itseäni oli se, että Wildwood oli paikka paikoin mielestäni aika pelottava ja väkivaltainen lastenkirjaksi. Riippuen lähteestä kirjan kohderyhmäksi tunnutaan laskevan 7-12-vuotiaat lapset. Minusta se on ei ole sopiva vielä 7 tai 8-vuotiaalle. Löysin mielenkiintoisen postauksen What my kids read nimisestä blogista, jonka kirjoittaja suosittelisi kirjaa yhdeksästä ikävuodesta ylöspäin. Postauksessa käydään läpi asioita, jotka kirjassa liikkuvat moraalisesti harmailla alueilla ja joista olisi hyvä keskustella lasten kanssa. Olin näitä pointteja kirjoittajan tapaan pohtinut. Varoitus, postaus sisältää suuria juonipaljastuksia, pääset lukemaan sen tästä.

Itse lisäisin listaan vielä sen väkivaltaisuuden. Itsekin lapsena/nuorena luin paljon fantasia kirjallisuutta, joka sisälsi väkivaltaa ja taisteluita  ja Wildwoodia paljon raaempaa kirjallisuutta löytyy. Silti aikuisen silmin tätä kirjaa lukiessa minusta tuntui väärältä, että henkilöhahmot, jotka olivat vielä lapsia, osallistuivat tappamiseen. Se sai myös pohtimaan miksi perinteisessä fantasia kirjallisuudessa täytyy aina olla suuria eeppisiä taisteluita, mielestäni jännitystä on mahdollista luoda muillakin keinoilla. Mieleeni jäi myös se, että perinteisten miekkojen lisäksi kirjassa käytettiin aseina musketteja ja käsiaseita (joskin vanhanaikaisia) ja se tuntui minusta jostain syystä miekkataisteluita raaemmalta ja kummalliselta lastenkirjasta. Ehkä tämä pieni yksityiskohta on muistutus amerikkalaisesta asekulttuurista, kuka tahansa voi omistaa aseen, jopa metsän eläimet. Positiivista oli kuitenkin, että paikka paikoin näille asioille oli myös annettu tilaa kirjassa:

” I’m not sure if you are you’re familiar with the human speacies or not,” Curtis said, ”but I’m not tecnically an adult. I’ll be twelve this November. I don’t know what that is in coyote years, but in human years it’s a kid. A boy. A child!” He was walking briskly to keep up with Maksim. Curtis waited for a reply, and when there was none, he continued, ”So what does that mean? Do I have to do anything? I told you guys, I’m a passifist. I can’t really use this sword.”

Näistä ajatuksista huolimatta pidin Wildwoodista ja sen hahmoista paljon ja tulen lukemaan myös kirjan muut osat koska haluan tietää mitä tapahtuu, selvittämättä jäi muutamia mielenkiintoisia salaisuuksia. Kuka sanoo, että lastenkirjallisuus on vain lapsille, seikkailumieliset aikuisetkin voivat nauttivat Wildwoodin maailmasta (joiltakin osin se minusta sopii jopa paremmin vanhemmille lukijoille). Lopuksi vielä Malloy/Ellis tiimin ihana pieni animaatio traileri kirjasta, joka antaa esimakua kirjan tunnelmasta.

Mainokset

Susan Cain: Hiljaiset

  • Kirja: Quiet, The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking
  • Kirjailija: Susan Cain
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi:2012
  • Kustantaja: Penguin Books, 2013

IMG_9728_2

Minulla ei ole yleensä tapana lukea ”elämäntapakirjallisuutta”, mutta Susan Cainin bestseller kirja “Quiet, Power of Introverts in a World that Can’t Stop Talking (suomeksi ilmestynyt nimellä Hiljaiset, Introverttien manifesti), keskittyi aiheeseen, josta olen ollut tietoinen vasta muutaman vuoden ajan. Mitä tarkoittaa olla introvertti tai ekstrovertti? Olen sitä mieltä, että jos olisin aikaisemmin tiedostanut olevani introvertti, se olisi tehnyt elämästäni helpompaa tai ainakin auttanut ymmärtämään itseäni paremmin.

Introvertillä ja ekstrovertillä tarkoitetaan siis kahta eri persoonallisuus tyyppiä, jotka käyttäytyvät sosiaalisesti eritavalla ja joilla on erilainen tapa latautua. Raskaanpäivän päätteeksi ekstrovertti rentoutuu ihmisten parissa kun taas introvertti tarvitsee omaa aikaa rentoutuakseen.

Introvertti nauttii enemmän tavatessaan ystäviään kahden kesken tai pienissä ryhmissä ja tuntee olonsa epämukavaksi tai väsyy helposti juhlissa ja tilanteissa joissa on paljon ihmisiä. Itselläni on ikään kuin sisään rakennettu ”sosiaalisuus paristo”, minusta on ihana tavata ystäviä ja keskustella, mutta jossain vaiheessa tapaamista tunnen kuinka ”sosiaalisuus paristostani” alkaa loppua virta. Aivot eivät enää jaksa keskittyä ja tulee tarve saada olla yksin, latautua uudelleen.  Introverteille tyypilliseen tapaan en suuresti väitä ”small talkista” vaan syvällisemmistä keskustelun aiheista.

Olen omassa elämäntilanteessani siinä vaiheessa, jossa olen siirtymässä opiskeluista työelämään ja työnhaussa nämä persoonallisuustyyppien erot ovat nousseet erityisesti pintaan. Tämä maailma on kiistämättä ekstroverttien ulospäinsuuntautuvien ihmisten maailma, vaikka yksi kolmasosa maailman ihmisistä on introverttejä. Kovin usein introvertti jää alta vastaajaksi ja menestyäkseen on valitettavasti toimittava omaa persoonallisuustyyppiään vastaan.

”At the onset of the Culture of Personality, we where urged to develop an extroverted personality for frankly selfish reasons- as a way of outshining the crowd in a newly anonymous and competitive society. But nowadays we tend to think that becoming more extroverted not only makes us more successful, but also makes us better people. We see salesmanship as a way of sharing one’s gift with the world.”

Quiet oli kiinnostavaa luettavaa.  Se sisälsi paljon erilaista tutkimustietoa aiheesta. Miksi introvertit ja ekstrovertit käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät? Mitä tapahtuu aivoissa? Miten persoonallisuustyypit ovat sidoksissa kulttuuriin? Eurooppa ja Amerikka ovat ekstroverttien ihailijoita (vaikka suomalaiset ovat amerikkalaisiin verrattuna introvertti kansa) kun taas Aasiassa introverttius on hyväksytympää. Mitkä ovat introverttien vahvuudet ja miten niitä voidaan parhaiten hyödyntää? Miksi tämä maailma tarvitsee molempia persoonallisuus tyyppejä, ja miten ne tukevat toisiaan? On myös hyvin tärkeää, että sekä ekstrovertit, että introvertit tiedostavat erilaisuutensa, sekä vahvuutensa, että heikkoutensa ja näin oppivat ymmärtävät toisiaan paremmin. Ja miten tärkeää on introvertille arvostaa itseään sellaisena kuin on huolimatta yhteiskunnan asettamista paineista olla jotain muuta.

Kirjaa lukiessa merkitsin itselleni monia mielenkiintoisia kohtia ja alleviivasin lauseita, jotka tuntuivat olevan suoraan omasta elämästäni. Kirjassa oli mielestäni hyvä tasapaino kirjailijan omien kokemusten ja eri asiantuntijoiden tekemien tutkimusten kanssa. Se sisälsi myös monia havainnollistavia esimerkkitarinoita ja antoi esimerkkejä monista menestyneistä introverteistä. Suosittelisin tätä kirjaa lukijalle, joka pitää itseään introverttinä, mutta uskon, että se on myös ekstrovertille lukijalle mielenkiintoinen ja tärkeä kirja luettavaksi. Tärkeää luettavaa, se olisi myös opettajille, jotta nämä ymmärtäisivät introverttien oppilaidensa käyttäytymistä ja tarpeita paremmin.

Quiet kiinnitti huomioni sen alkaessa liikkua erityisesti ulkomaisissa blogeissa , mutta seikka joka sai minut lukemaan kirjan, oli Susan Cainin pitämä TED-puhe jonka näin you tubessa. Ihmiseksi, joka on koko ikänsä kärsinyt esiintymiskammosta, Susan Cain on mainio ja hauska puhuja. Tämä TED-puhe on myös mielestäni hyvä summaus kirjasta ja jos aihe kiinnostaa, kehotan lämpimästi sen katsomaan.

Dodie Smith, Linnanneidon lokikirja

  • Kirja: I Capture the Castle
  • Kirjailija: Dodie Smith
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1949
  • Kustantaja: Random House, Vintage Children’s Classics, 2012

IMG_9708_3Jostain syystä kirjat joiden nimessä esiintyy sana linna saavat minut erityisen innostuneeksi. Varsinkin kun vähän aika sitten suosikikseni nousi Shirley Jacksonin We have Always lived in the Castle. Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja (I Capture the Castle) on kaukana Jacksonin maailmasta. Dodie Smith lienee kuuluisin lastenkirjastaan Sata ja yksi dalmatialaista ja ehkä siitä syystä kuvittelinkin, että kirja olisi tarkoitettu nuoremmalle lukijakunnalle ja kirjan romanttiset elementit tulivat minulle jokseenkin yllätyksenä.

Linnanneidon lokikirja on siis 17-vuotiaan Cassandran päiväkirja. Casandra asuu hyvin boheemin perheensä kanssa vanhassa rappeutuneessa linnassa.  Casandran isä oli aikoinaan menestynyt ja kuuluisa kirjailija, mutta tätä nykyä hän lukee pelkästään salapoliisi romaaneja, eikä ole kirjoittanut vuosiin. Casandran sisar Rose on kaunis ja päättänyt päästä rikkaisiin naimisiin ja äitipuoli Topaz harrastaa kuutamokävelyjä alasti. Vaikka toisaalta vanha linna on romanttinen paikka asua, koko perhe elää köyhyydessä. Eräänä päivänä naapurin komeaan kartanoon muuttavat amerikkalaiset veljekset, jotka tuovat uusia tuulia koko perheen elämään.

Lähdin innostuneesti tarinaan mukaan ja pidin kerronta tyylistä, miljööstä ja tästä erikoisesta perheestä, mutta sitten… Luettuani noin kaksi kolmasosaa kirjasta alkoivat läpinäkyvä rakkausjuoni sekä teini-ikäisen lemmenhuolet ja valitukset ärsyttää minua. Kirja julkaistiin 40-luvulla, ja siihen nähden se on paikka paikoin hyvin moderni, lukuun ottamatta naisten avuttomuutta ja kyvyttömyyttä pitää huolta itsestään, mikä ärsytti minua. Tuntuu, että olen ilmaissut feministisiä mielipiteitä useammassakin bloggauksessani viimeaikoina, jostain syystä tunnun olevan aiheelle herkkä. Lukeminen ei ärsytys vaiheessa tuntunut enää mieluisalta joten jätin kirjan toviksi sikseen, kunnes viime viikolla päätin, että minun on luettava kirja loppuun. Kuinka ollakaan pidin tauon jälkeen kirjasta paljon enemmän.

Luulen, että jos olisin lukenut kirjan teini-ikäisenä, olisin siihen ihastunut. Nykyisellään kovin romanttiset kirjat saavat minut usein ärsyyntymään. En tiedä onko minusta tullut katkera kyynikko, kun salaliitot ja murhat kiinnostavat enemmän. Ei silti, olen kyllä käynyt läpi Jane Austen/Jane Eyre vaiheen ja rakastan noita kirjoja edelleen, mutta en voi sanoa, että lukulautasellani olisi näkynyt  viimeaikoina kovin paljon romantiikkaa.

Jos kirjasta karsii pois romanttiset draamat, joista en suuresti välittänyt, on kirja hauskasti ja kauniisti kirjoitettu. Kirjan takakansi sanoo kirjan kohdeyleisön olevan 12+. Kirjoitusaikakaudestaan huolimatta se kyllä sisältää mielestäni muutamia aika rohkeita kohtauksia ja hurjia aiheita. Tästä syystä minua hämmentää, että lukemaani Random Housen painosta markkinoidaan lastenkirjaklassikkona ja, että se on julkaistu osana Vintage Children’s Classics sarjaa. Minusta Linnanneidon lokikirja on puhtaasti tarkoitettu nuorille, ei lapsille. Tästä hämmennyksestä huolimatta painoksen kansikuva on aivan ihana! Googletettuani huomasin, että kannen kuvittaja Niroot Puttapipat on tehnyt monia muitakin taianomaisia kuvituksia ja printtejä.

”I write this sitting in the kitchen sink. That is, my feet are in it; the rest of me is on the drainingboard, which I have padded with our dog’s blanket and the tea-cosy. I can’t say that I’m really comfortable, and there is a depressing smell of carbolic soap, but this is the only part of the kitchen where there is any daylight left. And I have found that sitting in a place where you have never sat before can be inspiring ­– I wrote my very best poem while sitting on the hen-house.”

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

  • Kirja: Jäniksen vuosi
  • Kirjailija: Arto Paasilinna
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1975
  • Kustantaja: WSOY pokkari 2012

indexJäniksen vuosihan lienee tuttu jokaiselle suomalaiselle. Muistan itse nähneeni elokuvan tai pätkiä siitä vuosia sitten, mutta siitä oli jäljellä vain hämärät muistikuvat. Kirjaa en ollut tätä ennen lukenut.

Jäniksen vuosi ei ollut sellainen kuin ajattelin. Pidin tarinan lähtökohdista ja kirja oli mielenkiintoinen katsaus 70-luvun suomeen. 90-luvun lapselle kirjassa esiintyi monia asioita jotka kuulostavat vierailta kuten ”vekseli” ja ”pikamääräys” ja kaukaisilta kuten markka ja Kekkonen.

Tarina lienee kaikille tuttu. Toimittaja Vatanen on paluumatkalla Helsinkiin juttukeikalta kun keskellä metsää auton alle jää jänis. Kyllästyneenä elämäänsä Helsingissä Vatanen jää jäniksen kanssa sille tielleen ja aloittaa matkan halki Suomen kohti pohjoista. Matkalla sattuu yhtä sun toista ja Vatanen ja jänis kohtaavat monia persoonallisia ihmisiä.

Vatanen jää arvoitukselliseksi henkilöhahmoksi, hänen menneisyydestään ja vaikuttimistaan saadaan tietää hyvin vähän, enemmänkin hän toimii lukijalle silminä ja korvina matkanaikana sattuville tapahtumille ja eri henkilöiden kohtaamisille. Hyvin harvoin saadaan tietää Vatasen omia mielipiteitä, hän ikään kuin ottaa askeleen taaksepäin ja tyytyy seuraamaan sivusta vaikka usein joutuu tapahtumien keskipisteeseen.

Kaikki tapahtumat kirjassa eivät kutittaneet nauruhermojani, mutta mukaan mahtui ehdottomia helmiä kuten Vatasen kommentti jänikselle lehmän upotessa suohon.

”-Tekisit sinäkin jotakin ärähti Vatanen jänikselle kangetessaan lehmää suosta. Mutta jänis ei ryhtynyt avustustoimiin, ymmärtämätön ja heikkovoimainen kun oli.”

Jäniksen_vuosi

Se jänis. Pidin Vatasen ja jäniksen suhteesta ja siitä, että Vatanen kohtelee jänistä kunnioittaen villinä luontokappaleena eikä lemmikkieläimenä tai omistettavana esineenä niin kuin eräät toiset henkilöt tässä kirjassa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Vatanen osaa välillä olla itsekäs ja aika kovakin ja hänen motiivejaan oli paikka paikoin vaikea ymmärtää. Kirja tuntui välillä hyvin miehiseltä teokselta, naiset olivat suurimmaksi osaksi joko ilkeitä, tyhmiä tai alasti.

Odotin ehkä jollain tavoin syvempää tarinaa, vaikka kirjan loppu kyllä tuntui minusta osuvalta ja se avasi kirjaa enemmän. Jälkeenpäin katsoin Risto Jarvan elokuvan uudestaan ja se oli minusta aivan ihana. Minusta elokuvaan oli otettu kirjasta olennaisimmat osat (pois loistavat hurjat metsästys retket) ja Paasilinnan huumorikin avautui minulle siinä aivan toisella tapaa.

Elokuvan Vatasesta on helpompi pitää ja häntä on myös helpompi ymmärtää, koska hänen hahmossaan on enemmän syvyyttä ja viisautta. Elokuvassa luonnonsuojelulliset aatteet pääsevät myös enemmän esille ja etusijalle nousee kaunis suomalainen luonto. Ja sitä jänistä suloisempaa olentoa saa hakea!

Tämä näyttäisi olevan yksi niitä harvoja kertoja kun pidän elokuvasta kirjaa enemmän.

Dawn French: Oh Dear Silvia

  • Kirja: Oh Dear Silvia
  • Kirjailijia: Dawn French
  • Julkaisuvuosi: 2012
  • Kustantaja: Penguin Audiobooks

IMG_9543_2Oh Dear Silvia on brittiläisen näyttelijä koomikko Dawn Frenchin toinen romaani.

Kirjan keskiössä on Silvia Shute, joka makaa sairaalassa koomaan vaipuneena, tiputtuaan alas parvekkeeltaan. Lukija tutustuu Silvian menneisyyteen sairaalassa käyvien vieraiden avulla, jotka lääkärin kehotuksesta puhuvat Silvialle ja samalla purkavat tuntojaan: ex-mies, loukattu tytär, yli-innokas sisko, paras ystävä ja ystävällinen hoitaja.  Vierailijoiden kertomuksista koostuu pikku hiljaa palapeli Silvian menneisyydestä, joka sisältää paljon salaisuuksia, kuva naisesta joka on aina tehnyt niin kuin haluaa ja joka on kohdellut läheisiään pahoin, mutta miksi?

Kirja oli OK. Pidin sen rakenteesta ja siitä, että lukija ei saa kuulla päähenkilön puhuvan. Se käsitteli vakavia aiheita, mutta koskaan minulle ei tullut tunnetta, että mentäisiin kovin syvälle, kirja sisälsi koomisia aineksia, mutta en voi sanoa sen naurattaneen. Joissa kohdissa minun oli myös vaikeaa irrottaa Dawn Frenchin omaa persoonaa hänen kirjoittamastaan tekstistä. Varsinkin Silvian pojan kirjoittama kirje Afganistanista, tuntui oudolta ja keksityltä. On varmasti monia kirjailijoita jotka kirjoittavat hyvin sodasta sitä kokematta, mutta tuo kirje tuntui minusta oudolta.

Kuuntelin kirjan äänikirjana ja kuuntelu kokemus oli minulle uudenlainen. Kirjailija itse toimii päälukijana ja jokaisella kirjan henkilöllä oli oma lukijansa/näyttelijänsä, mikä oikeastaan toimi tämän kirjan kohdalla, koska se antoi jokaiselle henkilölle oman äänensä. Toisaalta pidin toisista äänistä enemmän kuin toisista ja joskus lukeminen meni liikaa näyttelemisen puolelle. Kodinhoitajan (intialaisen?) aksentin ymmärtämisen kanssa minulla oli ongelmia  Alku lähti hitaasti liikkeelle, mutta päästyäni tarinaan sisälle vauhti alkoi kiihtyä, pidin siitä miten kirjan loppu toi kaikki palaset yhteen, mutta viimeisin luku ei minuun iskenyt, se oli jotenkin teennäinen. Näppärä juoni, mutta minulle ei tullut sellaista tunnetta, että olisin saanut tältä kirjalta paljonkaan.

Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle

  • Kirja: We Have Always Lived in the Castle
  • Kirjailija: Shirley Jackson
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1962
  • Julkaisija: Penguin Classics Deluxe Edition, 2006

IMG_8828_2 ”My name is Mary Katherine Blackwood. I’m eighteen years old, and I live with my sister Constance. I have often thought that with any luck at all I could have been born a warewolf, because the two middle fingers on both my hands are the same lenght, but I have had to be content with what I had. I dislike washing my self, and dogs, and noice. I like my sister Constance, and Richard Plantagenet, and Amanita phalloides, the death-cup mushroom. Everyone else in my family is dead.”

We have always lived in the castle ei ole trilleri eikä kauhukirja, mutta silti kauneudessaan hieman karmiva. Jännittävyys tulee psykologisista seikoista kuten vainoamisesta, ihmisten ilkeydestä ja siltä silmien sulkemisesta. Tämä amerikkalaisen Shirley Jacksonin 60-luvulla kirjoittama klassikko teos sai minut pauloihinsa.

Mary Katherine Blackwood (Merricat) ja hänen sisarensa Constance asuvat yhdessä setänsä Julianin kanssa suuressa kartanossa. He elävät hyvin suojattua elämää, eräänlaisessa pysähtyneessä idyllissä. Sisaruksilla on hyvin vähän kontaktia talon ulkopuoliseen elämään, Merricat on heistä ainoa joka viikoittain käy läheisessä kylässä. Kyläläiset suhtautuvat Blackwoodeihin pilkallisesti ja vihamielisesti kartanossa tapahtuneen murhenäytelmän vuoksi, jossa koko Blackwoodin muu perhe myrkytettiin illallispöydässä. Merricat, Constance ja Julian-setä ovat ainoat jotka myrkytyksestä selvisivät. Vanhempi sisar Constance on hyvin arka eikä poistu koskaan talosta. Julian-setä selvisi myrkytyksestä nipin napin, mutta elää elämäänsä invalidina pyörätuolissa. Blackwoodien elämässä tapahtuu uusi käänne kun kaukainen serkku saapuu vierailulle.

Merricat on hyvin mielenkiintoinen kertoja. Ikäänsä nähden hän käyttäytyy kuin lapsi, elää omassa maailmassaan ja on hyvin taikauskoinen ja temperamenttinen. Kirja oli yhtä aikaa hyvin kaunis ja seesteinen, mutta myös karmiva. Rakastin kohtia joissa Constance häärää rakkaassa keittiössään tai puutarhassaan, mutta tämän idyllin takana häilyy murhenäytelmä ja siihen liittyvät salaisuudet.

Pidin tarinasta, kirjoitus tyylistä ja kirjan nimestä, henkilöhahmot olivat hyvin mielenkiintoisia ja pakko myös mainita, että lukemani Penguin Classics Deluxe Edition on upea. Shirley Jackson on mahtava tarinan kertoja. Kaiken kaikkiaan kirja nousi lempikirjojeni joukkoon! Suosittelen lämpimästi.

IMG_8836_3