Thomas Hardy: Far from the Madding Crowd

  • Äänikirja: Far from the Madding Crowd
  • Kirjailija: Thomas Hardy
  • Lukija: Nathaniel Parker
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1874
  • Julkaisija: AudioGo 1998, 2013

Thomas HardyThomas Hardy oli minulle ennestään tuttu kirjailija, koska olen katsonut BBC-sarjan Tess of the d’Urbervilles, joka perustuu Hardyn saman-nimiseen kirjaan.  En ollut sarjaan erityisen ihastunut, mutta ajattelin, että en voi Hardya tuomita tutustumatta hänen kirjoitustyyliinsä. Far from the Madding Crowd vaikutti kirjaston äänikirjahyllyn mielenkiintoisimmalta vaihtoehdolta.

Kirja sijoittuu 1800-luvun englantilaiselle maaseudulle. Bathsheba Everdene on nuori ja kaunis, hänen vanhempansa ovat kuolleet ja tyttö on varaton, kunnes eräänä päivänä hän perii setänsä maatilan. Bathsheba on päättänyt selviytyä tilanhoidosta itsenäisesti ilman tilanhoitajan apua ja tytöstä tuleekin nopeasti komean talon itsevaltias emäntä. Kosijoista ei Bathsheballa ole pulaa, niitä kun on peräti kolme kappaletta. Uskollinen paimen Gabriel Oak, maanomistaja Boldwood ja naistenmies/seikkailija Kersantti Troy.

Minulla oli alusta asti sellainen tunne, että kirja muistuttaa erehdyttävästi saippuasarjaa. 1800-luvun versio Kauneista ja Rohkeista, jossa muotitalo-miljöö on vaihdettu nummiin ja lampaisiin. Ensinnäkin tuo nimi Bathsheba! Ilmeisesti se on raamatullinen nimi, mutta minun oli hyvin vaikea mielessäni yhdistää tuota nimeä englantilaiseen maalaistyttöön. Bathsheba oli minusta muutenkin ärsyttävä henkilöhahmo. On hienoa, että 1800-luvun kirjan pääosassa on itsenäinen nainen, mutta kun tuo nainen on samalla tyhjäpäinen, ajattelematon, itsekäs ja turhamainen alan nähdä punaista. Enkä kuollaksenikaan voi ymmärtää miksi tarinan miehet rakastuvat tyttöön päätä pahkaa, ennen kuin ovat edes vaihtaneet puolta sanaa tämän kanssa (tai ehkä juuri siksi).

Tämä tarina vie ihmissuhdedraaman kolmiosta neliödraamaan ja draamaattisia juonenkäänteitä ja surkeita ihmiskohtaloita on riittämiin. Silti tuntui, että tarina raahusti eteenpäin tuskallisen hitaasti. Se on sanottava, että Bathesheba kasvaa tarinan edetessä ja joutuu myös kärsimään tekemistään valinnoista. Kirjoitustyyli ei erityisesti ihastuttanut minua. Goodreads-sivuston mukaan Hardy piti itseään enemmän runoilijana kuin romaanien kijoittajana ja kirjoitti jälkimmäisiä, koska romaanit olivat taloudellisesti kannattavampia. Tämä runoilijan sielu selittänee osaltaa melodramaattiset puheenvuorot. Ymmärrän myös miksi Hardyn draaman täyteiset kirjat ovat olleet ja ovat edelleen suosiossa. Minua se ei sulattanut. Ymmärrykseni mukaan kirjaa ei myöskään ole koskaan suomennettu, vai olenko väärässä?

Kirjan pohjalta on ilmestymässä elokuva tänä vuonna (vaikka tarkkaa ilmestymispäivää ei ole ilmoitettu). Bathseban roolia näyttelee ihana Carey Mulligan, jonka esittämänä katson mitä vaan. Uskon, että elokuvan on pakko olla kirjaa parempi. Klassikko tai ei Thomas Hardy ei sovi minulle sitten yhtään. Jotain positiivista sentään, kuuntelu-urakan jälkeen ikkunat kiiltävät puhtauttaan ja parveke on kevät kunnossa.

Mainokset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

  • Kirja: Meikäläiset
  • Kirjailija: Sergei Dovlatov
  • Suomentaja: Pauli Tapio
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
  • Kustantaja: Idiootti, 2012

IMG_0348_2

Tämä kirja herätti huomioni sen liikuttua paljon eri kirjablogeissa. Meikäläiset on tarina kirjailija Sergei Dovlatovin suvusta Neuvostoliiton aikana. Jokainen luku keskittyy eri sukulaisen elämän vaiheiden läpikäymiseen ja pikku hiljaa lukijalle valoittuu myös Sergein oma tarina, jonka päätepysäkkinä on New York ja uusi kotimaa.

Pidin kirjasta paljon. Kirjoitus tyyli on säästeleväistä ja pelkistettyä, mutta tärkeät asiat tulevat sanotuiksi. Hirtehishuumori rehottaa ja naurun tyrskähdyksiltä ei voi välttyä, kunnes yhtäkkiä vasensuora lentää vasten lukijan kasvoja ja elämän kovuus tulee esille. En ole lukenut kirjaa alkuperäiskielellä, mutta minulle tuli sellainen olo, että kirja on todella hyvin suomennettu.

 

”Sitten minut yhtäkkiä vietiin Kalajevin vankilaan. Yksityiskohtia en halua selostaa. Sanotaan vaikka, että viihdyin huonosti.”

Sergein sukulaisiin kuuluu hyvin mielenkiintoisia hahmoja: näyttelijöitä, kirjalijoita, runoilijoita, hulttioita. Ihan kaikkia tapahtumia ei voi uskoa. Dovlatovin kirjoista vain kaksi julkaistiin hänen kotimaassaan niiden Neuvostokriittisyyden vuoksi ja vuonna 1978 häntä kehotettiin lähtemään maasta. Loppuelämänsä Dovlatov eli New Yorkissa.

Pidin kirjasta paljon ja haluan tutustua myös kirjailijan muihin töihin. Meikäläisistä on kirjoitettu erittäin mielenkiintoisia postauksia ja siksi pidän omani lyhyenä. Kirjasta on kirjoitettu mm. blogeissa Kirjainten Virrassa, Luettua elämää, Kirjan pauloissa, Satun luetut ja Mari A:n kirjablogiEhdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

John P. Marquand: Vainajan muotokuva

  • Kirja: Vainajan muotokuva (The Late George Apley)
  • Kirjailija: John P. Marquand
  • Suomentaja: Ville Repo
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1936
  • Kustantaja: Gummerus, 1954

IMG_0292_2Vainajan muotokuva on amerikkalaisen kirjailija John P. Marquandin arvostetuin teos, joka sai vuonna 1938 Pulizer-palkinnon. Löysin tämän 50-luvulta peräisin olevan painoksen vuosia sitten kirpputorilta. Olen kerran aikaisemmin aloittanut sen lukemisen, mutta syystä tai toisesta kirjan lukeminen jäi kesken. Tälläkin kerralla vei hetken, että pääsin sisälle tarinaan, mutta sitten kirja vei minut kokonaan mennessään.

Vainajan muotokuva kertoo George Apleyn elämäntarinan, se on kirjoitettu fiktiivisen muistelman muodossa. George Apleyn poika John pyytää isänsä ystävää ja kerhotoveria Herra Willingiä kirjoittamaan isänsä kuoleman jälkeen totuudenmukaisen muistelmakirjoituksen tämän elämästä. Puolet kirjasta on siis Herra Willingin kertomaa kuvausta Georgesta ja tämän elämästä ja puolet koostuu Georgen itsensä kirjoittamista ja vastaanottamista kirjeistä. Mielenkiintoiseksi  kirjan tekee kertojan ja kirjeiden kertoman tarinan ristiriitaisuus. Todellinen tarina on luettavissa rivien välistä.

Kirja on kuvaus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Bostonilaisen yläluokan elämästä. George Apley on elänyt kunniallisen elämän ja on aina toiminut perheen perinteitä ja arvoja kunnioittaen. Opinnot Harwardissa ja jatkokoulutus lakikoulussa, säädynmukainen avioliitto sopivan puolison kanssa ja johtokuntien täyttämä elämä Bostonin ”paremmissa” piireissä. Georgen kirjeistä on kuitenkin luettavissa kuva toisenlaisesta miehestä, joka ei koskaan tuntenut kunnolla elävänsä ja, joka oli oikeastaan tarkoitettu toisenlaiseen elämään. George kirjoittaa:

”Minulla tuntuu oleva aina kiire, mutta en tunnu tekevän mitään. En tunnu pääsevän mihinkään.”

Muistelman kirjoittaja kuitenkin väsymättömästi puolustaa näitä Apleyn ”luonteen heikkouksia” ja vastahakoisesti kertoo eräistä ”vaikeista ja harmillisista välikohtauksista” tämän elämän aikana. Lähes poikkeuksetta hän ymmärtää niiden merkitykset väärin.

”Tämä rauhattomuus oli Apleylle luonteen omaista, mutta yleensä hän voitti heikkouden. Hän oli väärässä kuten todennäköisesti itsekin tiesi, tuntiessaan ettei päässyt mihinkään.”

Boston on kulttuurin kehto, sen piirit sivistyneimmät ja tytöt kauneimmat. Sangen vähän merkittävää tapahtuu Bostonin ulkopuolella. Paheennus on muualla: New Yorkissa, Chicagossa ja luoja paratkoon keski-lännessä. Yksi kirjan teemoista on myös uuden ja vanhan maailman kohtaaminen. 1900-luvun alku, ensimmäinen maailmansota ja iloinen 20-luku tuovat tullessaan suuria muutoksia. George tuntee maailman muuttuvan liian nopeasti ja hänen on vaikea löytää yhteyttä lapsiinsa ja ymmärtää heitä. George tekee elämässään myös virheitä, kuitenkin aina ajatellen perheensä parasta. Huolimatta Georgen välillä sangen rajoittuneesta maailman kuvasta, lukija tuntee häntä kohtaan sympatiaa.

Pidin kirjoitustyylistä paljon, olen aina pitänyt kirjeisiin perustuvista kirjoista ja tämä kirja oli mielestäni rakennettu erityisen hyvin. Kirjan taustalla on vakavia aiheita, mutta sävy on kevyen satiirinen ja monesti nauroin ääneen. Kaiken kaikkiaan Vainajan muotokuva oli todella nautittava ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Jos et usko minua, usko kirjan takakantta vuodelta 1954:

”Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Vainajan muotokuva on yksi kymmenestä parhaasta romaanista, jotka Amerikassa ovat ilmestyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.”

Kirjan pohjalta tehtiin elokuva vuonna 1947 ja toivon todella, että saan sen jostain käsiini.

L. Frank Baum: The Emerald City of Oz

  • Kirja:  The Emerald City of Oz
  • Kirjailija: L. Frank Baum
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1910
  • Kustantaja: Penguin Threads, 2012

IMG_0294_2Vuonna 1910 ilmestynyt The Emerald City of Oz on kuudes jatko-osa L. Frank Baumin suositulle Ihmemaa Oz kirjalle, josta olen aikaisemmin kirjoittanut tässä blogissa. Valitsin tämän kirjan osaksi 20th Century lukuhaastetta, yksinkertaisesti siitä syystä, että omistan kokoelmateoksen johon on koottu kolme Oz-kirjaa ja koska pidin ensimmäisestä kirjasta.

Dorothy asuu setänsä Henryn ja tätinsä Emin kanssa Kansasissa pienellä maatilalla. Henry-setä on joutunut taloudellisiin vaikeuksiin ja pankki uhkaa heitä pakkohäädöllä. Mutta Dorothy, joka ensimmäisen seikkailunsa jälkeen on vieraillut monesti Ozin ihmemaassa pyytää ystävältään Prinsessa Ozmalta josko koko perhe voisi muuttaa lopullisesti Oziin. Näin saapuvat Henry-setä ja Em-täti ensimmäisen kerran Oziin, missä Dorothy vie heidät tutustumismatkalle tämän kummallisen maan ihmeitä katsomaan. Samaan aikaan Dorothya ja Prinsessa Ozmaa kohtaan kaunaa kantava ilkeä Tonttu Kuningas hautoo kostoa. Hän haalii liittolaisikseen toinen toistaan ilkeämpiä olentoja valloittaakseen Emerald Cityn.

The Emerald City of Oz:n oli tarkoitus olla Oz-sarjan viimeinen kirja. Baum oli muuttanut Hollywoodiin ja halusi keskittyä elokuvien tekemiseen. Taloudellisten ongelmien vuoksi hän kuitenkin kirjoitti vielä tämän jälkeen seitsemän Oz-kirjaa.

Täytyy sanoa, että kirjasta huomasi, että Oz-sarjaa on venytetty jo tässä vaiheessa aika pitkälle. Tarina jää valitettavan sirpaleiseksi, eikä sillä tuntunut olevan tarpeeksi vahvaa punaista lankaa. Kirja keskittyy esittelemään yhä uusia ja uusia mielikuvituksellisia olentoja ja valtakuntia Ozin sisällä, joilla kaikilla tuntuu olevan nimet, jotka saavat kielen solmuun niitä lausuttaessa: Whimsie, Growleywog, Wogglebug, Rigmarole ja Fuddlecumig.

Nimetön

L. Frank Baum 1856-1919

Kirja sai minut kuitenkin paikka paikoin nauramaan ääneen. Baum kiehtoo minua henkilönä, koska hän tuntuu eläneen varsin värikästä elämää ja kokeilleen jos jonkinlaista ammattia. Yksi kirjan päähenkilöistä on Keltainen Kana Billina, tämä henkilöhahmo juontaa juurensa Baumin lyhyeen kanafarmari uraan. Kirjan lopusta tuli sellainen olo, että Baum halusi todella jättää kirjasarjan taakseen. Sellainen tunne jäin Dorothyn Baumille ”lähettämästä” kirjeestä:

”You will never hear amything more obout Oz, because we are now cut off forever from the rest of the world. But Toto and I will always love you and all the other children who love us.”

En ole aivan varma onko juuri tätä Oz-kirjaa suomennettu, mutta wikipedian mukaan ainakin viisi ensimmäistä kirjaa on. The Emerald City of Oz ei ole läheskään yhtä hyvä kuin Ihmemaa Oz, mutta nautittavampi lukukokemus kuin Gregory Maguiren aikuisten Oz-tarina Wicked, johon olin kovin pettynyt.

Kevättä rinnassa

qouteOlen pistänyt toimeen kevätsiivouksen blogissani, sisustusvimmassa olen hankkinut ikkunaan uudet verhot.  Tämä keväinen piristys on sen ansiota, että vihdoin ja viimein, työn ja tuskan jälkeen allekirjoittanut on saanut opinnäytetyö urakkansa päätökseen! Hip hei, hurraa! Tämä uusi vapaus on myös saanut aikaan uudenlaisen lukuinnon.

Toivotan hyvää pääsiäistä ja iloista lukemista teille kaikille! Sain tänään pääsiäiskortin, jossa oli lainaus Tove Janssonilta. Se sai hymyn huulilleni, joten jaan sen myös sinulle.

”Hän laskeutui selälleen sammalikkoon ja katsoi kevät taivaalle. Sen laki oli kirkkaan sininen ja rannat puiden latvojen yläpuolella merenvihreät. Ja hänen kevätsävelensä alkoi liikehtiä jossain hatun alla siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitontä yksin olon hurmaa.”

-Tove Jansson-

 

Gregory Maguire: Wicked

  • Kirja: Wicked, The Life and times of the Wicked Witch of the West
  • Kirjailija: Gregory Maguire
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1995
  • Kustantaja: Headline Review 2006

wickedIhmemaa Oz:in menestystarina on mielenkiintoinen. L. Frank Baumin yli satavuotta sitten keksimä maailma on vuosikymmenien kuluessa uudistunut ja synnyttänyt hittejä hittien perään. Baum kirjoitti ensimmäisen Oz:istä kertovan kirjansa The Wizard of Oz vuonna 1900. Kirja poiki 13 jatko-osaa ja hurjan suosion. Suurinosa ihmisistä tuntee Oz:in ihmemaan vuonna 1938 ilmestyneen Hollywood musikaali elokuvan kautta, jonka pääosassa esiintyi Judy Carland. Gregory Maguire antoi oman osansa Oz:n maailmalle vuonna 1995 ilmestyneellä bestseller kirjallaan Wicked, jonka pohjalta on tehtiin vuonna 2003 saman niminen hitti Broadway-musikaali, joka kuulemani mukaan kuitenkin eroaa merkittävästi alkuperäiskirjasta.

Pidin kirjan lähtökohdista, siitä kuinka Ihmemaa Ozin tarina on käännetty päälaelleen. Tämä Oz on kaukana Baumin luomasta iloisesta Ozista. Wicked Witch of the West on väärinymmärretty hahmo ja Velho Oz itsevaltias diktaattori. Kirjan päähenkilö on siis Elphaba, joka syntyy vanhempiensa järkytykseksi vihreän väriseksi. Kirja seuraa Elphaban elämää lapsuudesta ja opiskeluvuosista lähtien, kauan ennenkuin Dorothy saapuu Oziin. Pikku hiljaa Elphaban elämän vaiheet ja vastoinkäymiset valottavat, miksi hänestä lopulta tuli tuo Wicked Witch of the West. Elphaban kohtalo ei tule yllätyksenä niille, jotka tuntevat Ihmemaa Ozin tarinan. Valitettavasti hyvistä lähtökohdistaan huolimatta tarinan toteutus ontui mielestäni pahasti.

wizard of oz - dorothy and www

Suurin ongelma oli se, etten pitänyt Maguiren kirjoitustyylistä. Toisekseen tarina, eteni hitaasti ja ranskaasti ja kirjan maailmaan oli vaikea päästä sisälle ja liian monet asiat jäivät vaille selitystä. Lisäksi huomasin, etten ollut erityisen kiinnostunut Maguiren luomista hahmoista ja alkuperäistarinasta tutut henkilöt esiintyivät kirjassa liian vähän. Kirja yritti mielestäni liikaa alleviivata sitä, että se ei ole lastenkirja ja, että tämä on nyt sitten poliittista satiiria ja nyt pohditaan filosofisesti sitä mikä on hyvää ja mikä pahaa. Voi olla, että tämän kaiken takana on loistavia ajatuksia, mutta itse en kokenut valaistumista.

500 sivuinen opus oli liian pitkä. Puolivälissä matkaa mietin tosissani, pitäisikö minun jättää kirja kesken, mutta se tuntui ennenaikaiselta luovuttamiselta ja sinnikkäästi jatkoin kirjan loppuun asti. Oli tarinassa jotain hyvääkin muuten en olisi jaksanut. Pidin Elphaban opiskeluvuosista Shizin yliopistossa, Elphaba saa huoneoverikseen Galindan, joka myöhemmin tunnetaan nimellä Glinda the Good Witch of the North. Pidin siitä, että Elphaba löysi kutsumuksensa eläinaktivistina. Myös Elphaban ja hänen siskonsa Nessarosan välinen suhde oli mielenkiintoinen.  Kirjan kaikkein viimeisimmän osan aikana, kirjan päästessä lopulta piiitkällisen odotuksen jälkeen finaaliin, sivut kääntyivät ripeään tahtiin.

wicked1Kirja tuntuu jakavan mielipiteet rajusti kahtia. On niitä ihmisiä, jotka rakastavat kirjaa ja niitä, jotka sitä vihaavat. Itse kallistun jälkimmäiselle puolelle. Kirja ei ollut kokonaan mätä, mutta nautittavuus on minulle hyvin tärkeä arvostelukriteeri, enkä kokenut tätä kirjaa nautinnolliseksi lukukokemukseksi tai pitänyt sitä erityisen hyvin kirjoitettuna kirjana. Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän blogiin alkuperäiskirjasta Ihmemaa Ozi:sta, josta pidin ja sain juuri luettua kirjan jatko-osan the Emerald City of Oz osana 20th century lukuhaastetta.Wicked-musikaalia en ole koskaan nähnyt, mutta olen valmis antamaan Wickedille uuden mahdollisuuden se muodossa. Monien mielestä musikaaliversio on kirjaa parempi.

Wicked on suomennettu nimellä Noita: Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot.

Alfred Hitchcock: Rebecca

rebeccaSuosikkikirjat ovat siitä hankalia, että niistä tehtyihin elokuvaversioihin ei osaa yleensä suhtautua järkevästi. Sitä takertuu mielessään rakentamaansa kuvaan ja on vaikea erottaa kirjaa ja elokuvaa toisistaan. Elokuva on pilalla kun kaikki ei olekaan niin kuin itse ajatteli. Yritän yleensä erottaa elokuvan ja kirjan toisistaan, mutta jos on liian kiintynyt tarinaan se ei aina onnistu.

Luin Daphne du Maurierin Rebeccan maaliskuun alussa ja siitä tuli kertaheitolla yksi suosikkikirjoistani. Vuonna 1940 Alfred Hitchcock ohjasi du Maurierin kirjan pohjalta samannimisen elokuvan. Olin kahden vaiheilla katsonko sen vai en, mutta uteliaisuuteni voitti. Onhan kyseessä kuitenkin Hitchcockin ohjaama klassikko elokuva, joka ilmestymisvuonnaan sai 11 Oscar ehdokkuutta ja voitti niistä kaksi, mukaan lukien vuoden parhaan elokuvan Oscarin.

Musta-valkoisen elokuvan pääosissa näyttelevät Laurence Olivier ja Joan Fontaine. Yleensä rakastan vanhoja Hollywood klassikkoja, eikä Rebeccassa mitään suurta vikaa ollut, se on itsessään hyvä elokuva, se ei vain ollut sitä mitä kaipasin juuri tältä tarinalta. Rebecca on mielestäni aikaansa nähden moderni kirja (kirjoitettu vuonna 1938) ja Daphne du Maurier oli itsekin aikaansa nähden hyvin moderni ihminen. Rebeccassa on paljon myös du Maurieta itseään.

22276_2

Elokuva ei tarjonnut minulle samanlaista jännittävyyden tunnetta kuin kirja. Tiesin tietysti mitä tuleman piti, mutta odotin silti Hitchcockilta enemmän. En ollut Joan Fontainen esitykseen erityisen ihastunut, siinä oli liikaa 40-luvun Hollywoodille tyypillistä ylinäyttelemistä.  Laurence Olivier onnistui paljon paremmin Maxim de Winterin roolissa kuten myös Judith Andersson Mrs. Danversina. Mielestäni Mandeley miljöönä oli juuri niin loistokas kuin kuvittelin, mutta tarinaa oli aikakaudelleen tyypillisesti muutettu kevyempään suuntaan ja pehmennetty. Tottakai elokuvaan mahtui monia hienoja kohtauksi, vertailukohteeni oli vain erittäin kova ja suhtaudun tarinaan erittäin suojelevasti.

Toivoisin, että kirjasta tehtäisiin uusi elokuvaversio. Voisivat palkata minut ohjaajaksi, tietäisin kyllä täsmälleen millainen elokuva siitä pitäisi tulla. :D Rebecca tuntuu olevan Suomessa tuntemattomampi klassikko, en ole ainakaan kuullut siitä paljon puhuttavan, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja kirja kannattaa lukea ennen elokuvan katsomista (niin kuin yleensä aina). Rebecca on sekoitus Agatha Christien jännitystä ja englantilaista miljöötä sekä Charlotte Bronten goottista tyyliä. Kirja arvosteluni löytyy täältä. Tosin tämän kirjan kohdalla pätee se totuus, että mitä vähemmän tietää etukäteen sitä parempi. Olenko nyt hehkuttanut tarpeeksi?

Laurence Olivier and Joan Fontaine in Rebecca

Jean Giono: Mies joka istutti puita

  • Kirja: Mies joka istutti puita (L´homme qui plantait des arbres)
  • Kirjailija: Jean Giono
  • Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1953
  • Kustantaja: Basam Books Oy, 2014

mies joka istutti puitaMinun on tunnustettava, etten ollut kuullut aikaisemmin Jean Giomosta, mutta nyt tiedän, että kyseessä on yksi Ranskan arvostetuimmista kirjailijoista. Mies joka istutti puita -kirja herätti mielenkiintoni Kirjojen keskellä blogissa. Lyhyt klassikko sopi täydellisesti tämän hetkiseen kiireiden täyttämään elämään. Kirja on erittäin lyhyt, itse tarinan pituus on 36 sivua, loppuosan kirjasta valtaavat esipuhe sekä kuvitus.

Tarina kertoo miehestä nimeltä Elzéard Bouffer, joka on ottanut elämän tehtäväkseen istuttaa puita Provencen autioituneelle alppiseudulle. Hän elää erakkoelämäänsä niin täysin omistautuneena työlleen, että häneltä jäävät huomaamatta sekä ensimmäinen että toinen maailmansota. Tarinan keskiössä on luonnonsuojelu, mutta myös rauhanomainen ajattelu (Jean Giono itse oli pasifisti). Ulkomaailmassa riehuu sota, mutta Elzéard Bouffer on onnellinen omassa maailmassaan luoden elämää ympärilleen.

Ehkä vielä itse tarinaa mielenkiintoisempaa on kuitenkin kaikki se mitä on tapahtunut sen ympärillä. Alunperin Valittujen Palojen tilaama tarina julkaistiin ensimmäisen kerran Vogue-lehdessä (1954). Siitä onko tarina faktaa vai fiktiota on käyty kiistaa, mutta kirjan innoittamana on syntynyt monia metsänistutusliikeitä.

Lähemmän tutkiskelun jälkeen tajusin, että Jean Giomon kirjoittamiin kirjoihin kuuluu Husaari katolla. Olen nähnyt tuosta kirjasta vuonna 1995 tehdyn ranskalaisen elokuvaversion, jonka pääosassa on Juliette Binoche. Kovin hyvin en kyllä elokuvaa muista, juoni oli romantillinen ja tapahtuma aika 1800-luvun Ranska. Giomo vaikuttaa olleen mielenkiintoinen persoona menestynyt kirjailija, joka eli koko elämänsä pienessä Provencen vuoristokylässä.

Tämä on loistava kirja lukea näin keväällä multasormia venytellen, parveke/puutarha istutukset mielessä. Osallistun tällä kirjalla Anna minun lukea-blogin Viva la France! -lukuhaasteeseen. Horisontissa häämöttää muitakin ranskalaisia klassikoita, joten toivoa on, että saan muutaman raidan kasaan.

Minut löytää myös nykyään blogloving-sivustolta.

Craig Thompson: Blankets

  • Sarjakuvaromaani: Blankets
  • Kirjailija/kuvittaja: Craig Thompson
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2003
  • Kustantaja: Top Shelf Productions, 2011

blanketsOlen etsinyt uutta sarjakuvaromaania sen jälkeen kun luin Mauri Kunnaksen Piitlesin, josta pidin paljon. Tavanomaiset supersankari tarinat eivät innostaneet ja sarjakuvahyllyä penkoessa huomasin olevani kuvituksen suhteen hyvin nirso. Blankets herätti mielenkiintoni omaelämänkerrallisen tarinansa ja kauniin kuvituksensa vuoksi.

Craig Thompson vietti lapsuutensa maaseudulla Wisconsinin osavaltiossa Yhdysvalloissa, jossa hän kasvoi vahvasti uskonnollisessa perheessä. Blankets on Craigin kasvutarina lapsuudesta teini-ikäiseksi asti, hänen perhesuhteistaan, ensimmäisestä tyttöystävästään, sekä siitä miten hän alkoi kyseenalaistaa omaa uskoaan.
Tarinassa viitataan moniin vakaviin aiheisiin ja tunnelma on paikka paikoin hyvin melankolinen. Craigin lapsuuteen liittyy koulukiusaamista ja hän tuntee olevansa ulkopuolinen ja kahlittu ympäristössä, joka mm. suhtautuu hyvin negatiivisesti Craigin piirtämiseen liittyviin tulevaisuuden haaveisiin. Toisaalta tarinassa on myös lämpöä, pidin siitä miten Craigin ja hänen veljensä suhdetta on kuvattu. Myös romantiikkaa riittää Craigin tavattua seurakunnan hiihtoleirillä Rainan.

Pidin siitä miten tarina, eteni paljon kuvallisin keinoin. Musta-valkoinen kuvitus oli kaunis, lumisen talven tunnelma oli hyvin käsinkosketeltava. Välillä unohdin lukevani sarjakuvaromaania, kokemus tuntui hyvin elokuvamaiselta. Opus on massiivinen 600 sivun laitos, mutta koska kyse on suurimmaksi osaksi kuvista eikä tekstistä lukeminen sujui nopeasti. En sanoisi, että Blankets on täydellinen, välillä tarina tuntui hieman siirappiselta, mutta se on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Haluan tutustua myös Thompsonin muuhun tuotantoon. Sarjakuvaromaanien maailma on minulle täysin uusi ja minusta se on kiehtova tapa yhdistää mielenkiintoinen tarina ja kuvitus.

blankets2

Katsoin muutamia Thompsonin antamia haastatteluja ja hänellä oli mielenkiintoinen pointti sarjakuviin ja sarjakuvaromaaneihin. Thompson oli pitkän aikaa kiinnostunut animaatiosta kunnes tajusi, että animaatiota tehdessä hän olisi vain yksi koneiston pyöristä, kun taas sarjakuvaromaanin on ”tee se itse” muoto elokuvasta, jossa yksi tekijä voi olla vastuussa kaikista osa-alueista tarinan kirjoittamisesta hahmojen suunnitteluun.

Blankets sarjakuvaromaanista on kirjoitettu tyhjentävästi monissa blogeissa mm. Kirjojen keskellä, Lumiomena ja Sallan lukupäiväkirja.

blankets5