The Great Gatsby

great_gatsby_ver15_xlg20-lukua ei voi sivuuttaa puhumatta F. Scott Fitzgeraldista, jazzaikakauden tunnetuimmasta kirjailijasta. Parivuotta sitten luin Fitzgeraldin The Great Gatsbyn (Kultahattu). Odotin kirjalta paljon, mutta yllätyksekseni en lämmennyt sille yhtään. Päinvastoin koko kirja ärsytti ja suututti minua, rakkaustarina ei tuntunut tippaakaan uskottavalta. En pitänyt tai samaistunut yhteenkään henkilöhahmoon ja juhlahumussa elävien ihmisten tyhjä elämä ei minua kiinnostanut. En voinut ymmärtää miksi se oli niin ylistetty ja monien suosikki. Jälkikäteen olen lukenut siitä miten tuo tyhjyys ja turhuus on juuri kirjan ydin ja ymmärrän sen kyllä.

Gatsby on ollut viime aikoina  paljon tapetilla Baz Lurhmannin ohjaaman elokuvan vuoksi (2013). Koska suhteeni kirjaan oli niin negatiivinen, suhtauduin elokuvaan epäilevästi. Kunnes 20-luvun noustessa lukuteemakseni päätin antaa elokuvalle mahdollisuuden

Ja kuinka kävikään? Yllättäen pidinkin elokuvasta paljon! Tarina ei vieläkään minusta ole se ihmeellisin, mutta aloin vihdoin ymmärtää sen viehätystä. Minusta elokuva oli todella hyvin rakennettu. Leonardo DiCaprio tekee mahtavan roolisuorituksen Gatsbynä, se on upeaa katsottavaa. Carrey Mulligan antaa Daisylle sielukkuutta, jota todella kaipasin kirjassa. Pääosan elokuvassa kuitenkin vie visuaalinen ilotulitus. Sekä puku- että lavastusosasto ansaitsevat Oscarinsa. Voisi kai sanoa, että se kirjassa inhoamani turhuus saikin minut pauloihinsa. Koko elokuvan tunnelma oli niin epätodellinen ja ylitsevuotava, että katsoin sitä silmät suurina koko ajan.

Paljon on puhuttu siitä miten elokuvassa on käytetty modernia musiikkia. Se ei tietenkään ole aivan uusi ajatus kun puhutaan ”pukudraamoista” Mielestäni Sofia Coppola toteutti sen paremmin Marie Antoinettessa (2006). En voinut olla ajattelematta, että Lurhmannin tekemät musiikki valinnat ovat hyvin vahvasti kiinni juuri tässä hetkessä, eivätkä siis välttämättä kestä aikaa. Musiikki ei minua kuitenkaan häirinnyt ja pidin modernistamisen ideasta, joka näkyi myös puvustuksessa. Pidän siitä, että elokuva ei ole vain sanatarkka jäljennös alkuperäisteoksesta. Totta kai on tärkeää kunnioittaa lähdettä, mutta elokuvan pitäisi pystyä seisomaan itsenäisesti omilla jaloillaan. Pidin siitä, että tällä elokuvalla oli oma äänensä, jonka taustalla pystyi kuulemaan Fitzgeraldin soittavan saksofonia.

Nyt minun on siis järjestettävä ajatukseni uudelleen ja annettava Kultahatulle uusi mahdollisuus. Onko niin, että en ensimmäiselle lukukerralla vain ymmärtänyt kirjan hienoutta? Oliko minulla kenties huono päivä (joka usein vaikuttaa lukukokemukseen)? Vai onko niin, että elokuva on yksinkertaisesti kirjaa parempi? Yleensä olen aina kirjojen puolella (kirjat ennen elokuvaa!), mutta on muutamia poikkeuksia, joissa olen päätynyt pitämään elokuvasta kirjaa enemmän. J.R.R Tolkien Taru sormusten herrasta pidän enemmän elokuvaversiona, samoin kävi Kazuo Ishiguron Ole luonani aina kanssa. Emily Brontën Humisevasta Harjusta nautin eniten  vuoden 2011 elokuva versiona ja viimeisimpänä taisin kallistua elokuvan kannalle kun kirjoitin Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta.

Muumit, muumit

  • Kirja: Kuinkas sitten kävikään?
  • Kirjailija/kuvittaja: Tove Jansson
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1952
  • Kustantaja: WSOY, 1984

IMG_0496_2

Kirja-blogeissa on kiertänyt Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi minä ja muumit haaste, joka on peräisin Opuscolo-blogista. Minua ei ole haastettu, mutta halusin myös kirjoittaa omista kokemuksistani Tove Janssonin ja muumien kanssa.

Jostain syystä minä en lapsena lukenut eikä minulle luettu muumikirjoja. Piirretty tv-sarja oli tietysti suosikkieni joukossa. Meillä oli kotona tämä Kuinkas sitten kävikään? kuvakirja, mutta se oli lapsena minusta liian pelottava enkä pitänyt räikeistä värikontrasteista (minulla oli pitkä vaaleanpunainen pastellikausi). Nyt olen aivan täysin toista mieltä ja pidän tätä kirjaa nerokkaana taideteoksena. Aikuisiällä olenkin tuntenut Tove Janssonin nimenomaan taiteilijana, enkä vieläkään häpeäkseni ole lukenut yhtä ainutta muumikirjaa tämän lisäksi. I know!

Kävin katsomassa Ateneumissa esillä olevan Tove Janssonin juhlavuosi näyttelyn ja se oli mielestäni todella hyvä. Näyttely on laaja katsaus Tove Janssonin elämäntyöstä. Oli mielenkiintoista nähdä miten monipuolisesti hän on käyttänyt eri tekniikoita ja kuinka Janssonin tyyli muuttui vuosien mittaan. Muumien ystäville on tarjolla monia herkkupaloja. Ihastelin niitä aivan ensimmäisiä ja alkuperäisiä muumi kuvituksia. Janssonin rakkaus mereen näkyy myös paljon hänen taiteessaan.

Kesäprojektini tulee olemaan Muumi-kirjoihin tutustuminen. Mutta mistä pitäisi aloittaa? Onko kokeneemmilla vinkkejä? Vaarallinen juhannus odottaa kirjahyllyssä, ja sen aion korkata juhannuksena. Minua kiinnostaisi myös lukea Janssonin aikuisille tarkoitettua tuotantoa.

Tove Janssonin juhlanäyttely Ateneumissa 14.3.2014- 7.9.2014

IMG_0498_2

W. Somerset Maugham: Elämän kahle

  • Kirja: Of Human Bondage
  • Kirjailija: W. Somerset Maugham
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1915
  • Kustantaja: William Heineman Ltd, 1959

IMG_0426_3Olen päässyt 20th Century –lukuhaasteessani 1910-luvulle, vauhtini on päätä huimaava. Vuonna 1915 ilmestynyttä Of Human Bondagea (suomennettuna Elämän kahle) pidetään yhtenä W. Somerset Maughamin mestariteoksista. Se on fiktiivinen teos, joka on samalla vahvasti omaelämänkerrallinen. Kirjan tapahtumilla ja Maughamin omalla elämällä on paljon yhteistä. Kirja oli erittäin piristävä lukukokemus. Olen lukenut viimeaikoina paljon 1800-luvun lopun 1900-luvun alun kirjallisuutta, joka keskittyy yläluokan elämän kuvaamiseen. Of Human Bondage kertoo sen sijaan keskiluokan ja ”tavallisten ihmisten” elämästä ja lähes 100-vuotiaaksi kirjaksi se tuntuu hyvin modernilta. Kirja esittää elämänvarjopuolia ja myös rumuutta hyvin rehellisesti.

Philip Carrey syntyy keskiluokkaiseen Englantilaiseen perheeseen, mutta jää hyvin nuorella iällä orvoksi. Hän päätyy asumaan setänsä ja tätinsä luokse pieneen maaseutu pappilaan, jossa Philipin setä toimii Kirkkoherrana. Kirja on Philipin kasvutarina ja keskittyy hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Philip on syntynyt kampurajalkaisena ja tämä vamma seuraa taakkana Philipin koko elämän ajan. Minua hämmästytti kuinka moderneilta monet kirjan aiheet tuntuivat, välillä sitä unohtaa, että jokainen sukupulvi käy läpi samat nuoruuden tuskat. Philip käy läpi vaikean lapsuuden sisäoppilaitoksessa ja joutuu kärsimään koulukiusaamisesta. Teini-ikäisenä hän alkaa kyseenalaistaa ympärillä olevaa maailmaa ja yrittää löytää siinä paikkansa. Pystyin hyvin samaistumaan Philipin nuoruuden harhailuun. Hän opiskelee saksan kieltä Saksassa, koettaa siipiään liike-elämässä ja lähtee taideopiskelijaksi Pariisiin, kunnes lopulta päätyy Lontooseen opiskelemaan isänsä jalanjälkiä seuraten lääkäriksi.

Philip pohtii elämäntarkoitusta ja tapaa matkoillaan monia mielenkiintoisia ihmisiä. Philip myös rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään tavattuaan Lontoossa tarjoilijana työskentelevän Mildredin. Mildred on rahvaanomainen, yksinkertainen ja itsekeskeinen, mutta Philip joutuu silti tämän pauloihin. Philipin ja Milderin välinen suhde on kaikkea muuta kuin terve ja monesti revin hiuksiani Philipin selkärangattomuuden tähden. Milderin kyykyttämään ja hyväksikäyttämää Philipiä käy sääliksi, mutta toisaalta ei herra itsekään ole muita naisia kohtaa puhdas kuin pulmunen. Uppouduin täysin Philipin boheemiin taiteilija elämään Pariisissa, kuin myös opiskelijan arkeen 1900-luvun alun Lontoossa. Köyhyys, rahan puute ja kädestä suuhun eläminen tulee todella konkreettisesti esille. Lukija pääsee myös tutustumaan niin sanottujen alempienluokkien elämään. Mildred koetteli aika ajoin kärsivällisyyttäni ja huokasin helpotuksesta kun tuo kamala nainen ei ollut tarinan keskiössä, mutta tarinaan mahtuu monen monta muuta mielenkiintoista henkilöä ja ihmiskohtaloa.

Maugham_retouched

W. Somerset Maugham 1874-1965

Kirja etenee verkkaisella tahdilla, mutta pidin Maughamin kerrontatyylistä. Silti kirja on pitkä, lukemassani painoksessa on 941 hyvin ohutta sivua. En ole kovin kärsivällinen paksujen opusten lukija, joten olen itsestäni ylpeä, että saatoin kirjan ansiokkaasti päätökseen. Elämän kahle tuntuu kirjalta, joka tulee seuraamaan minua pitkää ja se antoi paljon ajattelemisen aihetta.  Kirjassa oli rehellisyyttä ja aitoutta, joka johtuu varmasti siitä, että kirja pohjautuu paljolti Maughamin omiin tai hänen läheistensä kokemuksiin. Maugham itse jäi Philipin tavoin lapsena orvoksi ja kasvoi ankaran Kirkkoherra setänsä hoivissa, opiskeli sisäoppilaitoksessa, saksassa sekä valmistui lääkäriksi. Maugham ei tosin koskaan toiminut lääkärinä vaan teki loistavan uran arvostettuna näytelmä- ja romaanikirjailijana. Haluan ehdottomasti tulevaisuudessa lukea enemmän hänen kirjojaan. Olen aikaisemmin tutustunut ainoastaan vuonna 2006 tehtyyn elokuvaan Kirjava Huntu (The Painted Veil), joka pohjautuu Maughamin saman-nimiseen kirjaan.

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri

  • Kirja: Punikkityttö ja jääkäriupseeri
  • Kirjailija/kuvittaja: Ellinor Mend
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1920
  • Kustantaja: WSOY 1982

IMG_0488_3

Bongasin tämän kuvakirjan Kirjan pauloissa –blogista ja onnistuin löytämään sen kirjastosta. Punikkityttö ja Jääkäriupseeri oli nopea luku- tai ehkä paremminkin katselukokemus. Kirjan tekijä Ellinor Mend oli Viipurilainen kartanon neiti, jonka harrastuksiin kuuluivat piirtäminen, ratsastus ja autoilu. Tämän kirjan lisäksi Mendiltä on ilmestynyt myös muita kuvateoksia. Varsinaista tekstiä kirjassa on erittäin vähän ja tarina kulkee pääosin eteenpäin kuvallisin keinoin, sarjakuvamaiseen tapaan.

Tarina sijoittuu sisällissodan aikaiseen Viipuriin vuoteen 1918, se kertoo palvelustyttö Hiljan tarinan. Hilja kuuluu punaisiin, mutta työskentelee valkoisiin kuuluvassa Tohtori Salvestenin perheessä. Paljastuttuaan punaiseksi hän saa potkut ja pian Hiljan on selviytyäkseen piilotettava punainen menneisyytensä, sitä ennen hän on kuitenkin ehtinyt olla monessa mukana. Hilja ei ole mikään avuton neitonen! Kohtalo oikuttelee kun Saksasta palanneen Tohtori Salvestenin pojan jääkäriupseeri Hugon ja Hiljan välille syttyy rakkaus.

Itse tarina on aika pirstaleinen, joskaan siitä ei puutu särmää. Kartanon neiti Mendillä on ollut vilkas mielikuvitus! Kuvitus sen sijaan viehätti minua suuresti, siinä on tiettyä naiiviutta, mutta juuri siitä syntyy oma tunnelmansa. Huomaa, että erityisesti hevoset, autot ja ajan muoti ovat olleet Mendin sydäntä lähelle, koska niiden piirtämiseen on käytetty erityistä huolellisuutta.

IMG_0489_2

 

Ellinor Mend oli äidinkieleltään ruotsinkielinen ja osasi auttavasti suomea. Alkuperäiset tekstit kuviin on kirjoitettu ruotsiksi, ruotsinkieliset henkilöt puhuvat ruotsia ja suomenkieliset suomea. Tämä suomenkieli naurattaa kuitenkin lukijaa, suomenkieliseen puheeseen kun on muun muassa eksynyt muutama Å. Kaiken kaikkiaan kirja oli mielenkiintoinen, valaiseva ja nautittava kokemus. Kyseessä ei ole historiallisen tarkkakuvaus sisällissodan tapahtumista vaan aatelisneidon näkökulma ja mielikuvituksen tuote. Kirja kuitenkin valaisee kuvien kautta 1900-luvun aikaista elämää. Kirjan alussa oleva kustantajan esittely Ellinor Mendistä oli myös hyvin mielenkiintoinen. Kirja oli hauska pikku välipala.

IMG_0492_2

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

  • Kirja: Mestaritontun seikkailut
  • Kirjailija: Aili Somersalo
  • Kuvittaja: Onni Mansnerus
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1919
  • Kustantaja: WSOY, 1985

IMG_0309_21900-luvun alun kirjojen innoittamana tartuin yhteen lapsuuden suosikkikirjoistani, joka on jo 95-vuotta vanha suomalainen klassikko. Mestaritontun seikkailut oli juuri niin hyvä kuin muistin. Rakastin lapsena perinteisiä satuja, lumottuja prinssejä, prinsessoja ja noita-akkoja. Mestaritonttu sisältää näitä kaikkia ja vielä enemmän.

Satumaan kuninkaanlinnan portteja vartiova satojavuosia vanha mestaritonttu haluaa päästä näkemään maailmaa. Matkalla hän kohtaa noita Sammaleisen, joka kutsuu hänet vieraakseen Suosaarelle. Suosaarella Mestaritonttu pääsee selville saarella piileksivästä salaisuudesta. Seikkailuun mahtuu Kyöpelinvuoren noitia, Prinssi Yönsilmä, Aamuruskonmaan Kuningas, merenneitoja ja Ahdin valtakunta. Voiko enempää toivoa?IMG_0510_2

Aili Somersalo kirjoitti kauniin suomalaisen sadun, jossa suomenkieli pääseen oikeuksiinsa:

”Hän kulki hitaasti ja mietteissään. Aamutuuli suhahteli vielä unisena puiston puissa. valkea hiekka helähteli tuohitöppösten alla , ja tien varrella kasvavat kukkaset avasivat juuri terälehtiään. Mestaritonttu oli kuulevinaan niiden sinisessä katseessa kysymyksen: minne matka, Mestaritonttu?  Mutta Mestaritonttu kulki ääneti.”

Rakastin pieniä kliseisiä yksityiskohtia kuten kuinka Satumaan Kuningas herää keskellä yötä ja kurkistaa huoneensa ovesta puristaen kädessään kultaista valtikkaansa ja kuinka ”palava rakkaus syttyy” silmän räpäyksessä. Lukukokemuksesta tekivät erityisen ihanan Onni Mansneruksen upeat kuvitukset. Tähän tarinaan ei kyllästy edes ties kuinka monennella lukukerralla.

Edith Wharton: Viattomuuden aika

  • Äänikirja: The Age of Innocence
  • Kirjailija: Edith Wharton
  • Lukija: Mary Sarah Agliotta
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1920
  • Toimittaja: Trout Lake Media

IMG_0458_2Tein itselleni uuden löydön internetistä vähän aika sitten. Tajusin, että iTunesista voi musiikin ja elokuvien lisäksi ostaa myös äänikirjoja sekä e-kirjoja (joista jälkimmäisiä löytyy paljon myös ilmaiseksi). E-kirjoista en perusta, mutta äänikirjat ovat minusta käteviä. Tähän asti ongelma on ollut siinä, että äänikirjojen siirtäminen iPodille on ollut hankalaa (shuffle). iTunesin äänikirja-tiedosto toimi kuin unelma ja etsivä voi löytää hyvinkin edullisia löytöjä varsinkin klassikkojen osalta. Tartuin Edith Whartonin klassikkokirjaan Viattomuuden aika, josta maksoin yhden euron. Nyt voin kuunnella äänikirjaa lenkkeillessä/kävellessä ulkona, kunto ja mieli kohoavat samaa tahtia. Viattomuuden aika voitti Pulizer-palkinnon vuonna 1921 ja Edith Wharton oli ensimmäinen palkinnon voittanut nainen. Kirja kertoo 1870-luvun New Yorkilaisen yläluokan elämästä.

Newland Archer on mies nuoruutensa kukoistuksessa, kunniallinen kaikessa suhteessa. Newlandin kihlattu May Welland on kaikin puolin sopiva puoliso hänen sosiaalisessa asemassaan olevalle miehelle. Newland on tästä varma kunnes eräänä päivänä May Wellandin serkku Kreivitär Ellen Olenska palaa New Yorkiin vietettyään vuosikausia Euroopassa. Boheemi Ellen edustaa Newlandin maailman täyttä vastakohtaa ja hänen saapumisensa aiheuttaa seurapiireissä skandaalin. Ellen on jättänyt miehensä Kreivi Olenskin ja aikoo hakea avioeroa, mikä on ennenkuulumatonta. Pian Newland on rakastunut päätä pahkaa Madame Olenskiin. Kirja seuraa Newlandin mielentaistoa; seuratako omaa sydäntään vai tehdä niin kuin on oikein yhteiskunnan silmissä?

0106226_big

Rakkaus kolmiot eivät yleensä miellytä minua erityisesti, mutta suhtauduin tähän kirjaan positiivisesti. Kirja antaa mielenkiintoisen näkymän siihen miten eronneita naisia kohdeltiin 1870-luvulla. Ellen Olenskan avioliito oli erittäin onneton, vaikkakin eron todelliset syyt jätetään hienotunteisesti hämärän peittoon. On kuitenkin selvää, että tilanne on käynyt sietämättömäksi.  Tästä huolimatta seurapiirien mielestä oikea vaihtoehto Ellenille on palata takaisin miehensä luokse.

Luulen, että olisin pitänyt kirjasta enemmän jos en olisi lyhyen aikavälin sisällä lukenut monta 1800-lopun 1900-alun yläluokan elämää käsittelevää kirjaa. Nyt viattomuuden aika jäi E.M Forsterin Hotelli Firenzessä ja John P. Marquadin Vainajan muotokuvan varjoon. Minusta tuntui, että näihin edellisiin teoksiin verrattuna näkökulma ja yhteiskunnallinen kritiikki oli liian kapea. Oli kuitenkin mukavaa lukea myös naiskirjoittajan näkökulma aikakaudesta. Tulevaisuudessa haluan lukea Edith Whartonilta ainakin Säätynsä uhrin (The House of Mirth). Oli myös mielenkiintoista lukea lisää Yhdysvaltalaista kirjallisuutta, josta olen kiinnostunut tällähetkellä. Kirjan New Yorkilaiset vertaavat ja etäännyttävät itseään eurooppalaisiin. Euroopassa ihmiset ovat vapaamielisempiä ja boheemeja, kun taas New Yorkin seurapiirit ovat kaavoihinsa kangistuneita. Joka vuosi toistuvat samat tanssiaset, samat tapahtumat ja Pariisista tuotuja uudenmuotisia leninkejä saa käyttää vasta kahdenvuoden päästä, jotta ei olla liian muodikkaita ja aikaa edellä. Kirjassa on hyvin pysähtynyt tunnelma ja Newland alkaa kapinoida tätä seurapiirien kaavamaisuutta vastaan.

Martin Scorsese ohjasi kirjan pohjalta vuonna 1993 elokuvan, jonka pääosia näyttelevät Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder. Odotin, että elokuva olisi tavallinen romattinen pukudraama, mutta yllätyin iloisesti. Se on kyllä romanttinen pukudraama, mutta ei tavallinen. Elokuva on uskollinen kirjalle, mutta myös Scorsesen kädenjälki näkyy siinä hyvin vahvasti kuvaustyylissä ja visuaalisessa loistossa. Pidin kovasti pienistä yksityiskohdista, erityisesti siitä miten ruokaa ja mahtavia päivällisiä kuvattiin. Myös kirjassa on paljon pukujen ja huoneistojen kuvausta, mutta nautin visuaalisesta kokemuksesta enemmän. Kirja ja elokuva tukevat mielestäni hyvin toisiaan ja Whartonin kirjoittamaa tekstiä oli ihanaa kuunnella loistavien näyttelijöiden esittämänä.

 

Haastevastaus: Kohtaamisia kirjassa

  • Kirja: Inkeri palasi Ruotsista
  • Kirjailija: Aili Kontinen
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1946
  • Kustantaja: WSOY, 1953

IMG_0298_2 Marika Oksan hyllyltä-blogista haastoi minut ystävällisesti Kohtaamisia kirjassa haasteeseen, joka on lähtöisin Opuscolo-blogista. Haasteen säännöt ovat seuraavat:

 – Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä kohtaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai  jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.
 – Kirjoita Kohtaamisesta teksti blogiisi.
 – Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.
 – Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Tuntuu etten ole ainoa jonka merkityksellinen kirja kohtaaminen juontaa juurensa lapsuuteen. Ensimmäisillä lukumuistoilla on valtava voima. Inkeri palasi Ruotsista on minulle tärkeä kirja, se oli äitini lapsuuden suosikki ja omassa lapsuudessani meillä oli tapana lukea tätä kirjaa ja sen kahta jatko-osaa yhdessä koko perheen voimin. Sisareni kanssa olimme jo silloin lukutaitoisia ja lukuvuoro siirtyi yhdeltä perheenjäseneltä toiselle.

Inkeri palasi Ruotsista kertoo Inkeristä, joka monien muiden lasten tapaan lähettiin Ruotsiin turvaan sodan jaloista. Rauhan myötä Inkeri palaa jälleen Suomen kotiinsa. Koska Inkeri oli Ruotsiin saapuessaan pieni vauva, ei hän muista Suomesta enää mitään, eikä edes puhu suomea. Elämä sodan runtelemassa Suomessa on kuin toinen maailma rikkauksien täyttämään Ruotsiin verrattuna. Vieras ympäristö maatalossa, vieraat ihmiset; äiti, isä ja sisarukset ja outo kieli saavat Inkerin sulkeutumaan, ja hän lopettaa puhumisen kokonaan.

”Tuolla hän on, äiti kuiskasi isälle ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä kaiken sen ikävän vuoksi, jota hän oli tuntenut lapsen tähden. – Tuolla hän vihdoinkin on. Hän kiiruhti lapsen luo innokkaana ja valmiina sulkemaan hänet syliinsä, niin kuin kenen hyvänsä omista lapsistaan silloin kun hän halusi tai hänellä oli aikaa osoittaa hellyyttään sillä tavalla. Mutta lapsi väisti hänen kätensä ja katsoi häntä totisin, vierastavin silmin. – He ovat sinun mammasi ja pappasi, vieras rouva selitti Ingerille, mutta Inger tiesi, että hän erehtyi. Mamma ja Pappa olivat jääneet Ruotsiin. Nämä olivat äiti ja isä.”

Äiti on kiireinen maatalon emäntä ja hänestä tuntuu ettei hänellä ole antaa tarpeeksi aikaa lapselle. Hänen sydämeensä IMG_0306_3sattuu katsoa kuinka toivottomasti Inkeri kaipaa takaisin Ruotsiin mammansa ja pappansa luokse. Isä pysyy
rauhallisena ja uskoo vankkumattomasti, että aika saa Inkerin tulemaan ulos kuorestaan ja niin käykin.

Tarina on täynnä hyväntuulisuutta ja lämpöä, mutta myös vakavia aiheita. Muistan sen olleen hyvin voimakkaan lukukokemuksen ja se auttoi minua lapsena ymmärtämään vaikeita asioita, kuten mitä tarkoittaa olla sotalapsi. Äidin rakkaus on ehdottomasti kirjan yksi kantava teema, kuten myös tavallaan kulttuurishokki ja lapsen ikävä. Lopulta Inkeri oppii elämää kahden eri maailman välissä ja löytää suomalaisuutensa. Parasta kirjassa on kuitenkin se miten se herättää minussa onnellisia lapsuusmuistoja, jaettu lukukokemus on aina rikkaampi. Se on yksi syy miksi aloitin tämän blogin kirjoittamisenkin. Tämä kirja on monella tapaa yksi tärkeimmistä kirjoista, joita olen lukenut.

Inkeri palasi Ruotsista voitti vuonna 1947 Topelius-palkinnon vuoden parhaana nuortenkirjana. Kirjalle on olemassa kaksi jatko-osaa Inkerin kesä ja Inkerin talvitouhut, jotka ovat niin ikään sydäntälämmittäviä.

Kiitos Marikalle mukavasta haasteesta, joka vei minut matkalle lapsuuteen. Haastan omalta osaltani mukaan seuraavat blogit ellei teitä ole jo haastettu:

Hurja haussu lukijaKirjojen lumo ja Kirjojen keskellä

 

The Grand Budapest Hotel

The-Grand-Budapest-Hotel-Cast_thumb3Kävin viime viikolla elokuvateatterissa katsomassa Wes Andersonin uusimman elokuvan The Grand Budapest Hotel ja minun on pakko kirjoittaa siitä. Rakastan Wes Andersonin elokuvia ja olin odottanut tätä elokuvaa pitkään ja hartaasti. Täytyy sanoa, että The Grand Budapest Hotel nousi suosikkieni joukkoon. Wes Andersonin elokuvat eivät sovi kaikille, ymmärrän sen hyvin, mutta minuun Andersonin omintakeinen tyyli uppoaa. Visuaalisuus on hyvin tärkeää, kuvaustyyli omanlaisensa, jokainen kohtaus on viimeistä yksityiskohtaa myöten koordinoitu, dialogi erittäin nopeaa ja musiikki aina fantastisen hyvää.

The Grand Budapest Hotel toi esille uudenpuolen Andersonista. Tämä on ensimmäinen hänen elokuvistaan, joka sijoituu Eurooppaan. Se on myös edeltäjiään paljon ronskimpi ja sisältää paljon hirtehishuumoria.

Tarina alkaa kun nuori kirjailija (Jude Law) saapuu vierailulle paremmat päivänsä nähneeseen Grand Budapest Hotelliin, jossa hän tapaa hotellin omistajan Zero Mustafan. Mustafa kutsuu kirjailijan päivälliselle ja kertoo tälle tarinan siitä kuinka vaatimattomasta palveluspojasta tuli hotellin omistaja.

Pääjuoni siis keskittyy sodan aikaiseen Eurooppaan kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, jossa The Grand Budapest Hotel on suosionsa huipulla. Hotellin concierge Gustave H. (Ralph Fiennes) ottaa siipensä alle nuoren maahanmuuttaja pojan Zeron. Gustave H on saavuttanut suosion hotellin varttuneiden ja rikkaiden naispuolisten asukkaiden keskuudessa. Madame Céline Villeneuve Desgoffe un Taxis (Tilda Swinton) kuolee ja testamenttaa Gustaville arvokkaan maalauksen. Kuolemantapaus paljastuu kuitenkin murhaksi ja Gustave joutuu pääepäillyksi. Alkaa tapahtumaketju, joka pakottaa Gustaven ja Zeron pakosalle.

Minusta elokuvan juoni oli hyvin rakennettu ja dialogi Andersonia parhaimmillaan. Elokuvan näyttelijäkaarti on mieletön. Muista Anderssonin elokuvista tutut vakionäyttelijät esiintyvät monissa pienissä rooleissa, mutta saadaan nähdä myös uusia hahmoja. Ralph Fiennes oli mielestäni suurenmoinen ja Gustaven hahmo parasta koko elokuvassa. Gustaven ja Zeron välinen dialogi on nokkelaa ja nautittavaa ja pidin erittäin paljon hahmojen välisestä ystävyydestä.  Pidin miljööstä ja siitä kuinka maisemien kuvaus oli epätodellista melkein piirrosmaista.

Kirjallinen linkkikin elokuvasta löytyy. Wes Anderson sai inspiraation elokuvaan itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin tuotannosta.Pidän kaikista Andersonin elokuvista, mutta suosikkejani ovat The Darjeeling Limited (2007) Moonrise Kingdom (2012) ja nyt The Grand Budapest Hotel (2014). Suosittelen elokuvaa lämpimästi ja  jos siihen on mahdollisuus kannattaa käydä se katsomassa elokuvateatterissa.