E.M.Forster: Italialainen avioliitto

  • Äänikirja: Where Angels Fear to Thread
  • Kirjailija: E.M.Forster
  • Lukija: Stephen Fry
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1905
  • Toimittaja: Penquin Books Ltd. 2012
  • Esittäjä: Audible.com

IMG_3246_2

Saatuani tämän kirjan päätökseen olin hyvin hämmentynyt. Kesti aikansa ennen kuin pystyin muodostamaan jonkinlaisen mielipiteen kirjasta. Luulen, että hämmentävintä minulle oli se, että kuvittelin kirjan olevan satiirisen komedian Edwardian aikaisesta yhteiskunnasta, kuten aikaisemmin keväällä lukemani Hotelli Firenzessä oli. Pidin Hotelli Firenzessä kirjasta todella paljon ja tunnistin Italialaisessa avioliitossa saman nokkelan kirjoitustyylin. Kirjan juoni saa kuitenkin pian traagisia piirteitä, enkä tosiaan osannut odottaa sitä miten kirja loppui.

Kuten Hotelli Firenzessä myös Italialainen avioliitto sijoittuu sekä Italiaan, että Englantiin. Kirja alkaa kun nuorehko leski Lilia Herrington matkustaa miesvainajansa sukulaisten kehottamana Italiaan matkatoverinaan nuori neiti Caroline Abbott. Englantilaiseen jokseenkin ahdasmieliseen pikku kylään  jää Lilianin kouluikäinen tytär, joka on isoäitinsä sekä tätinsä Harrietin ja setänsä Philipin hoivissa. Järkytyksekseen perhe saa kirjeen Lilianilta, joka on pysähtynyt matkallaan pieneen Monterianon kylään ja mennyt kihloihin! Lilia ja tämän miesvainajan perhe eivät ole koskaan erityisemmin tulleet toimeen keskenään ja Philip lähetetään estämään avioliitto, joka potentiaalisesti saattaisi tuoda perheelle häpeää. Järkytys syvenee kun saadaan tietää, että sulhanen on paikallisen hammaslääkärin pennitön poika Gino. Gino on komea ja hurmaava kuin myös huomattavasti Liliaa nuorempi ja Lilian taas on rikas leski. Philip saapuu liian myöhään, Lilia ja Gino ovat jo menneet naimisiin, mutta tämä on vasta tragedian alku.

Ei voi sanoa, että kukaan kirjan henkilöistä olisi erityisen miellyttävä. Jokaisella heistä on itsekkäitä vaikuttimia ja kai siinä mielessä he ovat kaikki inhimillisiä, he tekevät virheitä. Niin neiti Abbotilla kuin myös Philipillä, joista ymmärrykseni mukaan lukijan kuuluisi pitää, on omat vikansa. Minut pysähdytti erityisesti tämä kohta kirjasta, jossa Philip keskustelee paikallisen vähäosaisen kanssa:

”Speak up!” exclaimed Philip. ”Who gave it you – and where?” Nothing but horrible sighings and bubblings came out of the man.”Be patient with him,” said the driver, turning round on the box. ”It is the poor idiot.” And the landlady came out of the hotel and echoed ”The poor idiot. He cannot speak. He takes messages for us all.” Philip then saw that the messenger was a ghastly creature, quite bald, with trickling eyes and grey twitching nose. In another country he would have been shut up; here he was accepted as a public institution, and part of Nature’s scheme.”Ugh!” shuddered the Englishman.”

Haluan ajatella, että tämä on Forsterin tapa arvostella omaa maataan ja aikakauttaan (”Ugh!” shuddered the Englishman”), eikä osa Forsterin omaa ajatusmaailmaa. Kirjasta huokuu Forsterin rakkaus Italiaan. Ajatukseni kirjasta ovat kuitenkin ristiriitaiset. Toisaalta pidän siitä, mutta toisaalta minua häritsi kirjan alku- ja loppuosien erilainen tunnelma. Minulle ei myöskään jäänyt sellaista tunnetta, että oikeus voitti lopussa ja kuten sanottu kirjan loppu tuli minulle kovin yllätyksenä ja jostain syystä se oli mielestäni epätyydyttävä. Pidin kuitenkin kovasti Forsterin kirjoitustyylistä ja monista nokkelista vivahteista tekstissä, mutta pidin Hotelli Firenzessä kirjasta enemmän. Italialainen avioliitto on Forsterin ensimmäinen kirja (ilmestynyt vuonna 1905). Luulempa, että saatan tästä lähtien lukea Forsterin kirjat niiden julkaisu järjestyksessä. Sen verran paljon nimittäin hänen kirjoitustyylistään pidän, että aion lukea ne kaikki. Seuraavana vuorossa olisi siis The Longest Journey (1907). Täytyy vielä sanoa, että kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukijana toimi Stephen Fry ja Stephen Fry on lukijana (niin kuin melkein kaikessa muussakin) todella loistava!

Ps. Blogini on kokenut pienen muodon muutoksen. Kaipasin pientä vaihtelua.

Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas

  • Äänikirja: The Tenant of Wildfell Hall
  • Kirjailija: Anne Brontë
  • Lukija: Mary Sarah Agliotta
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1848
  • Toimittaja:  Trout Lake Media, 2012
  • Esittäjä: Audible.com

IMG_2845_3Charlotte Bronten Jane Eyre kuuluu yksiin kaikkien aikojen lempikirjoistani. Olen kerran yrittänyt aloittaa Emily Bronten Humisevaa harjua, mutta se ärsytti minua liikaa, enkä jaksanut lukea sitä loppuun asti. Anne Bronte on siis tähän asti ollut sisaruksista ainoa jota en ole kokeillut, mutta nyt on sekin vääryys korjattu.

Wildfell Hallin asukas oli aikanaan erittäin suosittu kirja ja se yllätti minut sisällöllään. Kun puhutaan Bronten sisaruksista, romantiikka on ehdottomasti asia jonka teoksiin mielessään yhdistää. Vaikka Wildfell Hallkin toki sisältää romantiikkaa, käsittelee se kuitenkin enemmän aikansa yhteiskunnallisia ongelmia. Se on yllättävän feministinen ja sisältää vahvan naispäähenkilön. Se käsittelee alkoholismia, uskottomuutta, avioelämän ongelmia ja naisen heikkoa asemaa 1800-luvun alun yhteiskunnassa.

Yritän olla paljastamatta liikaa juonesta. Kirjan ensimmäinen osa koostuu kertojan maanomistaja/herrasmies Gilbert Markhamin kirjeistä ystävälleen. Kirjeissä Gilbert kertoo tarinaa siitä kuinka nuori leski Helen Graham saapuu pienen poikansa Arthurin kanssa asuttamaan Wildfell Hallin kartanoa. Helen on erittäin arvoituksellinen ja itsenäinen nainen ja pian pienessä kylässä alkaakin liikkua kaikenlaisia huhuja hänestä. Helen elättää itsensä maalaamalla ja asuttaa suurta jo vähän ränsistynyttä kartanoa yksin poikansa kanssa apunaan vain yksi uskollinen palvelija. Gilbert ei kuitenkaan lotkauta korviaan kylällä liikkuville huhuille ja hänestä ja Helenistä tulee hyviä ystäviä ja eipä aikaakaan kun Gilbert on Heleniin korviaan myöten rakastunut. Kirjan toinen osa koostuu Helenin päiväkirjamerkinnöistä ajalta ennen hänen tuloaan Wildfell Haliin. Nämä merkinnät valaisevat Helenin arvoituksellista menneisyyttä ja niitä monia vastoin käymisiä, joita hän on nuoren elämänsä aikana joutunut kohtaamaan.

Sanoisin, että kirjassa oleellisinta ei ole juoni vaan kirjan sisältö. Silti kirja eteni välillä itselleni liian hitaalla tahdilla ja joskus ajalleen tyypillinen pohdinta ja tietynlainen dramaattisuus saivat minut tuskastumaan. Kirjan loppu oli minusta väistämätön ja ennalta-arvattava. Ottaen huomioon ajan moraalisäännöt kirja ei mitenkään olisi voinut loppua muuten kuin se loppui. Itse arvasin lopputuleman aika varhaisessa vaiheessa, mutta kuten sanoin itse juoni ei välttämättä ole kaikkein oleellisin osa tätä kirjaa.

Mielenkiintoista on, että Anne Bronte käytti omaa veljeään esikuvana kirjan hulttiomaisille nuorille miehille ja Annella luultavasti oli omakohtaista kokemusta tästä moraalisesta korruptiosta. Mielenkiintoista on myös, että Charlotte kielsi Wildfell Hallin uudelleen julkaisemisen Annen kuoleman jälkeen, huolimatta siitä, että se oli erittäin suosittu kirja. Joskus todellinen elämä on fiktiotakin mielenkiintoisempaa ja Bronten perheen keskinäiset suhteet tuntuvat sen verran mielenkiintoisiltä, että mieleni melkein tekisi lukea aiheesta kirja. Onko kenelläkään ehdotusta hyvästä Bronten sisaruksia käsittelevästä elämänkerrasta? Jane Eyre on edelleen suosikki Bronte kirjani, vaikka sisarusten toisiinsa vertaaminen ei kai ole kovin reilua.

Kuuntelin Wildfell Hallin kuuntelukirjana englanniksi. Pidän paljon Mary Sarah Agliotasta lukijana, tämä on toinen äänikirja jonka hänen lukemanaan olen kuunnellut. Olen huomannut, että olen paljon kärsivällisempi pitkiä kirjoja kohtaan jos lukemisen sijaan kuuntelen niitä. Johtuu varmaan siitä, etten ole erityisen nopea lukija ja saatan erityisen pitkien kirjojen kanssa vaipua välillä epätoivoon.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

  • Äänikirja: Americanah
  • Kirjailija: Chimamanda Ngozi Adichie
  • Lukija: Adjoa Andoh
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Julkaisija: Whole Story Audiobooks

IMG_0889_2Americanah  (suomennos Kotiinpalaajat) oli hyvin mielenkiintoinen ja silmiä avaava kirja. Se on paljon kehuttu ja paljon esillä ollut kirja. Luulen, että tämä on ensimmäinen afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Kirjaa lukiessa tajusin kuinka tietämätön oikeastaan olen tuon maanosan eri kulttuureista. Americanah kertoo Nigerialaisten Ifemelun ja Obinzen tarinan. Elämä kuljettaa nämä nuoret rakastavaiset eriteille. Ifemelu pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin, kun taas Obinze päätyy laittomaksi maahanmuuttajaksi Lontooseen. 15-vuotta myöhemmin Ifemelu ja Obinze kohtaavat jälleen Nigeriassa.

Kirja koostuu monista eri kerroksista. Kirjan alkuosa keskittyy Ifemelun ja Obinzen menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen Nigeriassa. Kun Ifemelun ja Obinzen tiet eroavat kirja kuvaa kaksi erilaista maahanmuuttaja tarinaa kahdessa eri maassa. Ifemelun näkökulma ja kokemukset mustana olemisesta Amerikassa ovat iso osa kirjaa. Ifemelu perustaa blogin nimeltä “Understanding America for the Non-American Black”, jossa hän käsittelee sitä millaista on olla tummaihoinen Amerikassa ja myös miten tämä kokemus on erilainen maahanmuuttajille ja amerikkalaisille tummaihoisille. Blogin suosio nostaa Ifemelun maineekkaaksi bloggariksi, mutta Ifemelu kaipaa takaisin Nigeriaan ja hän päättää palata takaisin kotiin (tämä tulee esille jo ensimmäisessä luvussa, ei spoilereita). Tarinan sitoo yhteen Ifemelun ja Obinzen rakkaustarina.

Kuten sanottu opin tästä kirjasta paljon. Hävettää nyt jälkikäteen, kuinka vähän tiesinkään Nigeriasta ennen tätä kirjaa. Minua hämmensi ensinnäkin paljon se, että kirjan päähenkilöt puhuvat englantia äidinkielenään, kunnes tajusin, että kyseessä on Englannin entinen siirtomaa ja, että englanti on maan virallinen kieli. Kirja antaa myös mielenkiintoisen näkökulman maahanmuuttajiin. Kuinka ihmisten on helpompi käsittää, pakolaisia ja ihmisiä joiden on tarvinnut jättää oma maansa väkivallan tai sodan takia, kuin niitä jotka muuttavat ulkomaille parempien mahdollisuuksien takia (koulutus, työ, raha). Molemmat Ifemelu ja Obinze ovat kasvaneet keskiluokkaisissa perheissä, eivätkä istu vallalla olevaan streotyyppiseen kuvaan afrikkalaisista maahanmuuttajista.

Yksi kirjan tärkeistä aiheista on yllättäen hiukset. Ilmeisistä syistä minun ei ole koskaan tarvinnut tarkemmin ajatella miten tummaihoisten hiuslaatu on erilainen ja kuinka paljon laittamista se vaatii. Kirja tuo mielenkiintoisesti esille, miten erityisesti naisten keskuudessa tämä on suuri asia. Hiustenpitäminen luonnollisena afrona voi vaikuttaa ihmisten mielikuviin ja estää mm. työn saamista. Hiusten suoristaminen hyvin vahvoilla kemikaaleilla on tämän vuoksi suosittua, mutta erittäin haitallista hiuksille. Vasta nyt silmäni ovat avautuneet sille seikalle, että Michelle Obaman hiukset ovat aina suorat ja kiiltävät. On vaikea kuvitella häntä luonnollisessa afrossa, mutta eikö ole hirveää, että alitajuntaisesti luonnollisuutta pitää outona tyylinä johtavassa asemassa olevalle naiselle? Vain koska siihen ei ole totuttu. Kirjassa Ifemelun hiukset kuvaavat myös symbolisesti henkilöhahmon kasvua ja aihe ottaa myös kantaa median rakentamaan kauneusihanteeseen.

Kirja käsitteli mielenkiintoisia aiheita, ennakkoluuloja, sopeutumista uuteen kulttuuriin, ihmissuhteita, vastoinkäymisiä, mutta myös tavallista elämää. Ainoana miinuspuolena pidän sitä, että joihinkin aiheisiin oli vaikea samaistua koska A. en ole asunut Yhdysvalloissa ja B. koska en ole tummaihoinen, mutta samalla kirja myös avasi silmät ajattelemaan näitä vieraita asioita. Kaiken kaikkiaan pidin kirjaa mielenkiintoisena, pidin kirjoitustyylistä ja rakenteesta. Kirjasta riittäisi ajatuksia useampaankin postaukseen, se käsittelee niin monia tärkeitä aiheita. Kuuntelin kirjan äänikirjana englanniksi ja pidin britti näyttelijä Adjoa Andohsta lukijana. Aluksi minusta oli outoa, että lukija muutti aksenttiaan eri henkilöiden mukaan, mutta lopulta olin sitä mieltä, että eri aksentit lisäsivät aitoutta. Ainostaan amerikkalainen aksentti tuntui minusta ärsyttävältä. Hankin äänikirjan audible.com sivuston kautta, joka myy äänikirjoja. Kokeilen tällä hetkellä kuukauden mittaista ilmaista kokeilua, jonka etuna on yksi äänikirja.

 

Edith Wharton: Viattomuuden aika

  • Äänikirja: The Age of Innocence
  • Kirjailija: Edith Wharton
  • Lukija: Mary Sarah Agliotta
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1920
  • Toimittaja: Trout Lake Media

IMG_0458_2Tein itselleni uuden löydön internetistä vähän aika sitten. Tajusin, että iTunesista voi musiikin ja elokuvien lisäksi ostaa myös äänikirjoja sekä e-kirjoja (joista jälkimmäisiä löytyy paljon myös ilmaiseksi). E-kirjoista en perusta, mutta äänikirjat ovat minusta käteviä. Tähän asti ongelma on ollut siinä, että äänikirjojen siirtäminen iPodille on ollut hankalaa (shuffle). iTunesin äänikirja-tiedosto toimi kuin unelma ja etsivä voi löytää hyvinkin edullisia löytöjä varsinkin klassikkojen osalta. Tartuin Edith Whartonin klassikkokirjaan Viattomuuden aika, josta maksoin yhden euron. Nyt voin kuunnella äänikirjaa lenkkeillessä/kävellessä ulkona, kunto ja mieli kohoavat samaa tahtia. Viattomuuden aika voitti Pulizer-palkinnon vuonna 1921 ja Edith Wharton oli ensimmäinen palkinnon voittanut nainen. Kirja kertoo 1870-luvun New Yorkilaisen yläluokan elämästä.

Newland Archer on mies nuoruutensa kukoistuksessa, kunniallinen kaikessa suhteessa. Newlandin kihlattu May Welland on kaikin puolin sopiva puoliso hänen sosiaalisessa asemassaan olevalle miehelle. Newland on tästä varma kunnes eräänä päivänä May Wellandin serkku Kreivitär Ellen Olenska palaa New Yorkiin vietettyään vuosikausia Euroopassa. Boheemi Ellen edustaa Newlandin maailman täyttä vastakohtaa ja hänen saapumisensa aiheuttaa seurapiireissä skandaalin. Ellen on jättänyt miehensä Kreivi Olenskin ja aikoo hakea avioeroa, mikä on ennenkuulumatonta. Pian Newland on rakastunut päätä pahkaa Madame Olenskiin. Kirja seuraa Newlandin mielentaistoa; seuratako omaa sydäntään vai tehdä niin kuin on oikein yhteiskunnan silmissä?

0106226_big

Rakkaus kolmiot eivät yleensä miellytä minua erityisesti, mutta suhtauduin tähän kirjaan positiivisesti. Kirja antaa mielenkiintoisen näkymän siihen miten eronneita naisia kohdeltiin 1870-luvulla. Ellen Olenskan avioliito oli erittäin onneton, vaikkakin eron todelliset syyt jätetään hienotunteisesti hämärän peittoon. On kuitenkin selvää, että tilanne on käynyt sietämättömäksi.  Tästä huolimatta seurapiirien mielestä oikea vaihtoehto Ellenille on palata takaisin miehensä luokse.

Luulen, että olisin pitänyt kirjasta enemmän jos en olisi lyhyen aikavälin sisällä lukenut monta 1800-lopun 1900-alun yläluokan elämää käsittelevää kirjaa. Nyt viattomuuden aika jäi E.M Forsterin Hotelli Firenzessä ja John P. Marquadin Vainajan muotokuvan varjoon. Minusta tuntui, että näihin edellisiin teoksiin verrattuna näkökulma ja yhteiskunnallinen kritiikki oli liian kapea. Oli kuitenkin mukavaa lukea myös naiskirjoittajan näkökulma aikakaudesta. Tulevaisuudessa haluan lukea Edith Whartonilta ainakin Säätynsä uhrin (The House of Mirth). Oli myös mielenkiintoista lukea lisää Yhdysvaltalaista kirjallisuutta, josta olen kiinnostunut tällähetkellä. Kirjan New Yorkilaiset vertaavat ja etäännyttävät itseään eurooppalaisiin. Euroopassa ihmiset ovat vapaamielisempiä ja boheemeja, kun taas New Yorkin seurapiirit ovat kaavoihinsa kangistuneita. Joka vuosi toistuvat samat tanssiaset, samat tapahtumat ja Pariisista tuotuja uudenmuotisia leninkejä saa käyttää vasta kahdenvuoden päästä, jotta ei olla liian muodikkaita ja aikaa edellä. Kirjassa on hyvin pysähtynyt tunnelma ja Newland alkaa kapinoida tätä seurapiirien kaavamaisuutta vastaan.

Martin Scorsese ohjasi kirjan pohjalta vuonna 1993 elokuvan, jonka pääosia näyttelevät Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder. Odotin, että elokuva olisi tavallinen romattinen pukudraama, mutta yllätyin iloisesti. Se on kyllä romanttinen pukudraama, mutta ei tavallinen. Elokuva on uskollinen kirjalle, mutta myös Scorsesen kädenjälki näkyy siinä hyvin vahvasti kuvaustyylissä ja visuaalisessa loistossa. Pidin kovasti pienistä yksityiskohdista, erityisesti siitä miten ruokaa ja mahtavia päivällisiä kuvattiin. Myös kirjassa on paljon pukujen ja huoneistojen kuvausta, mutta nautin visuaalisesta kokemuksesta enemmän. Kirja ja elokuva tukevat mielestäni hyvin toisiaan ja Whartonin kirjoittamaa tekstiä oli ihanaa kuunnella loistavien näyttelijöiden esittämänä.

 

Thomas Hardy: Far from the Madding Crowd

  • Äänikirja: Far from the Madding Crowd
  • Kirjailija: Thomas Hardy
  • Lukija: Nathaniel Parker
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1874
  • Julkaisija: AudioGo 1998, 2013

Thomas HardyThomas Hardy oli minulle ennestään tuttu kirjailija, koska olen katsonut BBC-sarjan Tess of the d’Urbervilles, joka perustuu Hardyn saman-nimiseen kirjaan.  En ollut sarjaan erityisen ihastunut, mutta ajattelin, että en voi Hardya tuomita tutustumatta hänen kirjoitustyyliinsä. Far from the Madding Crowd vaikutti kirjaston äänikirjahyllyn mielenkiintoisimmalta vaihtoehdolta.

Kirja sijoittuu 1800-luvun englantilaiselle maaseudulle. Bathsheba Everdene on nuori ja kaunis, hänen vanhempansa ovat kuolleet ja tyttö on varaton, kunnes eräänä päivänä hän perii setänsä maatilan. Bathsheba on päättänyt selviytyä tilanhoidosta itsenäisesti ilman tilanhoitajan apua ja tytöstä tuleekin nopeasti komean talon itsevaltias emäntä. Kosijoista ei Bathsheballa ole pulaa, niitä kun on peräti kolme kappaletta. Uskollinen paimen Gabriel Oak, maanomistaja Boldwood ja naistenmies/seikkailija Kersantti Troy.

Minulla oli alusta asti sellainen tunne, että kirja muistuttaa erehdyttävästi saippuasarjaa. 1800-luvun versio Kauneista ja Rohkeista, jossa muotitalo-miljöö on vaihdettu nummiin ja lampaisiin. Ensinnäkin tuo nimi Bathsheba! Ilmeisesti se on raamatullinen nimi, mutta minun oli hyvin vaikea mielessäni yhdistää tuota nimeä englantilaiseen maalaistyttöön. Bathsheba oli minusta muutenkin ärsyttävä henkilöhahmo. On hienoa, että 1800-luvun kirjan pääosassa on itsenäinen nainen, mutta kun tuo nainen on samalla tyhjäpäinen, ajattelematon, itsekäs ja turhamainen alan nähdä punaista. Enkä kuollaksenikaan voi ymmärtää miksi tarinan miehet rakastuvat tyttöön päätä pahkaa, ennen kuin ovat edes vaihtaneet puolta sanaa tämän kanssa (tai ehkä juuri siksi).

Tämä tarina vie ihmissuhdedraaman kolmiosta neliödraamaan ja draamaattisia juonenkäänteitä ja surkeita ihmiskohtaloita on riittämiin. Silti tuntui, että tarina raahusti eteenpäin tuskallisen hitaasti. Se on sanottava, että Bathesheba kasvaa tarinan edetessä ja joutuu myös kärsimään tekemistään valinnoista. Kirjoitustyyli ei erityisesti ihastuttanut minua. Goodreads-sivuston mukaan Hardy piti itseään enemmän runoilijana kuin romaanien kijoittajana ja kirjoitti jälkimmäisiä, koska romaanit olivat taloudellisesti kannattavampia. Tämä runoilijan sielu selittänee osaltaa melodramaattiset puheenvuorot. Ymmärrän myös miksi Hardyn draaman täyteiset kirjat ovat olleet ja ovat edelleen suosiossa. Minua se ei sulattanut. Ymmärrykseni mukaan kirjaa ei myöskään ole koskaan suomennettu, vai olenko väärässä?

Kirjan pohjalta on ilmestymässä elokuva tänä vuonna (vaikka tarkkaa ilmestymispäivää ei ole ilmoitettu). Bathseban roolia näyttelee ihana Carey Mulligan, jonka esittämänä katson mitä vaan. Uskon, että elokuvan on pakko olla kirjaa parempi. Klassikko tai ei Thomas Hardy ei sovi minulle sitten yhtään. Jotain positiivista sentään, kuuntelu-urakan jälkeen ikkunat kiiltävät puhtauttaan ja parveke on kevät kunnossa.

Dawn French: Oh Dear Silvia

  • Kirja: Oh Dear Silvia
  • Kirjailijia: Dawn French
  • Julkaisuvuosi: 2012
  • Kustantaja: Penguin Audiobooks

IMG_9543_2Oh Dear Silvia on brittiläisen näyttelijä koomikko Dawn Frenchin toinen romaani.

Kirjan keskiössä on Silvia Shute, joka makaa sairaalassa koomaan vaipuneena, tiputtuaan alas parvekkeeltaan. Lukija tutustuu Silvian menneisyyteen sairaalassa käyvien vieraiden avulla, jotka lääkärin kehotuksesta puhuvat Silvialle ja samalla purkavat tuntojaan: ex-mies, loukattu tytär, yli-innokas sisko, paras ystävä ja ystävällinen hoitaja.  Vierailijoiden kertomuksista koostuu pikku hiljaa palapeli Silvian menneisyydestä, joka sisältää paljon salaisuuksia, kuva naisesta joka on aina tehnyt niin kuin haluaa ja joka on kohdellut läheisiään pahoin, mutta miksi?

Kirja oli OK. Pidin sen rakenteesta ja siitä, että lukija ei saa kuulla päähenkilön puhuvan. Se käsitteli vakavia aiheita, mutta koskaan minulle ei tullut tunnetta, että mentäisiin kovin syvälle, kirja sisälsi koomisia aineksia, mutta en voi sanoa sen naurattaneen. Joissa kohdissa minun oli myös vaikeaa irrottaa Dawn Frenchin omaa persoonaa hänen kirjoittamastaan tekstistä. Varsinkin Silvian pojan kirjoittama kirje Afganistanista, tuntui oudolta ja keksityltä. On varmasti monia kirjailijoita jotka kirjoittavat hyvin sodasta sitä kokematta, mutta tuo kirje tuntui minusta oudolta.

Kuuntelin kirjan äänikirjana ja kuuntelu kokemus oli minulle uudenlainen. Kirjailija itse toimii päälukijana ja jokaisella kirjan henkilöllä oli oma lukijansa/näyttelijänsä, mikä oikeastaan toimi tämän kirjan kohdalla, koska se antoi jokaiselle henkilölle oman äänensä. Toisaalta pidin toisista äänistä enemmän kuin toisista ja joskus lukeminen meni liikaa näyttelemisen puolelle. Kodinhoitajan (intialaisen?) aksentin ymmärtämisen kanssa minulla oli ongelmia  Alku lähti hitaasti liikkeelle, mutta päästyäni tarinaan sisälle vauhti alkoi kiihtyä, pidin siitä miten kirjan loppu toi kaikki palaset yhteen, mutta viimeisin luku ei minuun iskenyt, se oli jotenkin teennäinen. Näppärä juoni, mutta minulle ei tullut sellaista tunnetta, että olisin saanut tältä kirjalta paljonkaan.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

  • Äänikirja: Ihmisen osa
  • Kirjailija: Kari Hotakainen
  • Lukija: Ritva Valkama
  • Julkaisuvuosi: 2009
  • Julkaisija: Siltala
  • Tuottaja: YLE radioteatteri 2010

IMG_8826_2

Asuin viime kesän Skotlannissa ja tämä Kari Hotakaisen Ihmisen osa oli siellä hyvin näkyvästi esillä kirjakaupoissa. Ensin kiinnitin huomiota upeaan kannen kuvitukseen ja sitten tajusin, että tuo kirja tuossa Waterstonesin kuukauden parhaiden kirjojen hyllyllä on suomalainen! Olin ylpeä ja päätin, että kun pääsen Suomeen takaisin niin luen sen.  Muutama päivä sitten kirjastossa tuli vastaan Ihmisen osa kuuntelukirjana ja päätin pitkästä aikaa kokeilla kuuntelua lukemisen sijasta. Ritva Valkama oli ehdottomasti juuri täydellinen kertoja tälle kirjalle, loistava äänikirja.

Minun nimeni on Salme Sinikka Malmikunnas ja kaikki mitä minä sanon, painetaan sanasta sanaan tähän kirjaan.”

Salme Sinikka Malmikunnas on eläkkeellä oleva nappikauppias, joka törmää Helsingin kirjamessuilla kirjailijaan joka pyytää Salmea myymään elämänsä kirjansa aiheeksi 7000 eurolla. Huolimatta siitä, että Salme ei pidä keksityistä kirjoista lupautuu hän kertomaan tälle elämäntarinansa. Saamme tutustua Salmen ja hänen nykyisellään mykäksi ryhtyneen miehensä sekä heidän lastensa elämään. Malmikunnaksen perhettä on kohdannut tragedia, mutta mikä onkaan totta mikä kirjailijan ottamia taiteellisia vapauksia?

Pidin kovasti Salmesta kertojana, hän nauratti ja kosketti. Kirjan alku on ehdottomasti yksi parhaista aluista joita olen lukenut ja ehkä siksi odotin lopulta kirjalta enemmän. Ihmisen osa on mielestäni hyvä kirja, se piti mielenkiinnon yllä loppuun asti, mutta lopussa minusta tuntui, ettei se antanut minulle sitä mitä loistava alku lupasi. Kuten sanottu pidin Salmen äänestä ja pidin ajatuksesta tarkastella Salmen kertomaa tarinaa myös muiden ihmisten näkökulmasta, mutta välillä kirjan muut henkilöhahmot tuntuivat epätodellisilta. Ehkä se oli tarkoituskin? Kirja leikittelee lukijan kanssa sillä mikä on totta, mikä ei?

Kirja myös muistutti siitä miksi olen pitänyt niin pitkää taukoa suomalaisesta kirjallisuudesta, joka noin yleisesti ottaen rakastaa rankkoja ihmiskohtaloita ja surkeutta. Jos joku tietää hyviä suomalaisia kirjoja jotka ovat sävyltään astetta positiivisempia, otan ehdotuksia mielellään vastaan. Mielenkiintoni kyllä heräsi Kari Hotakaisen muuta tuotantoa kohtaan, koska pidin hänen kirjoitustyylistään. Juoksuhaudantie (joka taitaa myös kertoa ihmiselämän surkeuksista?) lähtee lukulistalle.

Oli mukava lukea (tai kuunnella) pitkästä aikaa suomenkielistä tekstiä, kyllä suomenkieli on kaunis ja moninainen. Kiinnostuksesta kurkkasin miltä englanninkielinen käännös (The Human Part) näyttää, koska kirjaa kuunnellessa välillä mieleen hiipi, että tätä on varmasti vaikea kääntää pitäen tekstin sielu kasassa. Ja totta kai kielen on ollut pakko tehdä myönnytyksiä, mobile phone ei kuulosta samalta kuin nyrkkipuhelin, eihän?  Ovat kuitenkin tainneet pitää kirjasta briteissä.