Rakkautta ja Anarkiaa yhteenveto

Suunnitelmani Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaalien osalta eivät aivan menneet putkeen. Halusin mennä katsomaan päätöselokuvan Boyhood, mutta se myytiin loppuun 10 minuutissa enkä ollut niiden onnekkaiden joukossa, jotka saivat liput. Onneksi elokuva tulee elokuvateattereihin suomessa ensi kuussa. Idan kanssa minulle kävi samalla tavalla, se myytiin loppuun, mutta haluan ehdottomasti nähdä sen jossain vaiheessa. Kiireistä huolimatta minulla oli kuitenkin mahdollisuus käydä katsomassa kaksi todella upeaa elokuvaa.

THE QUIET ROAR (Ruotsi)

Marianne on kuusikymppinen nainen jolle on annettu 3 kuukautta elinaikaa. Hän matkustaa Saksaan, jossa voittoa tavoittelematon yritys on erikoistunut antamaan kuolemansairaille ja masentuneille ihmisille mahdollisuuden käsitellä ratkaisemattomia asioita heidän elämässään. Tämä tapahtuu huumaavan lääkkeen avulla, joka sekoittaa kuvitelman ja todellisuuden. Tämän kautta Marianne pystyy matkustamaan mielessään menneisyyteensä ja kohtaamaan 25-vuotiaan itsensä ja aviomiehensä.

Pidin siitä, että elokuvassa ei ollut lainkaan musiikkia. Nykymaailmassa ja varsinkin kaupungissa asuessa hiljaisuutta on vaikea löytää, siksi tuntui todella hyvälle viettää pari tuntia elokuvateatterissa hiljaisuudessa. Elokuva oli hyvin meditatiivinen kokemus. Tässä mielessä elokuva muistutti minua pari vuotta sitten Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla näkemästäni Korealaisesta elokuvasta Poetry, jossa ei myöskään ollut minkäänlaista musiikkia. Tarkemmin ajatellen myös Poetryn pääosassa on vanhempi nainen. Mutta siinä missä Poetryn äänimaailman täyttävät kaupungin äänet The Quiet Roar on tosiaan hiljainen huuto. Se on Scandinaaviseen tyyliin hyvin hiljainen ja upea Norjalainen luonto pääsee siinä oikeuksiinsa.  Koko elokuva oli visuaalisesti todella kaunis. En voi sanoa, että täysin ymmärtäisin kaikkea mitä elokuvassa tapahtui tai ei tapahtunut, mutta se ei mielestäni olekaan sen pointti. Joskus pitää vaan antaa elokuvan soljua omalla painollaa, eikä kysellä liikaa. Pohjimmiltaan The Quiet Roar on kuitenkin ihmissuhde elokuva ja käsittelee masennusta, tai ainakin sellaisena näin sen itse. Se sisältää paljon symboliikkaa.

Ohjaaja Henrik Hellström oli elokuva jälkeen paikalla vastaamassa kysymyksiin ja kertomassa elokuvasta. Oli todella mielenkiintoista kuulla elokuvan taustoja. Esimerkiksi siitä, että maailmassa on todella olemassa klinikoita joissa kuolemansairaille ja masentuneille ihmiselle annetaan samantapaista hoitoa. Oli myös mielenkiintoista kuulla inspiraatiosta elokuvan takana.

BIG SIGNIFICANT THINGS (USA)

Big Significant Things oli tunnelmaltaan hyvin erilainen. Se on Amerikkalainen indie-elokuva, jonka yhtenä näyttelijänä nähdään suomalainen Krista Kosonen. Pidin tästäkin elokuvasta, erityisesti pidin sen huumorista. Tässäkin näytöksessä itse ohjaaja oli paikalla ja minusta oli hauskaa kuinka ohjaaja-käsikirjoittaja Bryan Reisbergin huumorin taju, joka näkyi elokuvassa tuli heti esille kun mies avasi suunsa.

Big Significant Things on road trip -elokuva. Craig on aikeissa muuttaa toiselle puolelle maata yhdessä tyttöystävänsä kanssa. Ennen suurta elämän muutosta hän haluaa kuitenkin tehdä yksinäisen kiertomatkan Yhdysvaltojen etelävaltioihin selvittääkseen ajatuksiaan. Hän aloittaa kiertomatkan, jonka aikana hän tutustuu moniin erikoisiin nähtävyyksiin (maailman suurin cheddar tynnyri yms.) ja tapaa monia mielenkiintoisia ihmisiä mukaan lukien salaperäisen suomalaistytön Ellan.

Kuten sanottu pidin paljon tästä elokuvasta. Graig oli mielenkiintoinen henkilöhahmo ja Harry Lloyd esitti sen todella hyvin. En tosiaan tajunnut, että kyseessä on brittinäyttelijä ennen kuin vasta jälkikäteen. Aplodit myös Krista Kososelle, olen aina pitänyt hänestä näyttelijänä. Vähän jäi tuon suomalaistytön salaperäisyys mietityttämään. Elokuvassa oli monia pieniä yksityiskohtia jotka olivat mielestäni todella hyvin hoksattuja ja lähdin elokuvateatterista tyytyväisenä.  Suosittelen molempia elokuvia lämpimästi. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali jatkuu vielä tämän viikonlopun ajan, joten vielä ehtii käydä leffoja katsomassa.

Rakkautta ja Anarkiaa

Syksy on saapunut kiireineen eikä lukemiselle ole valitettavasti jäänyt tarpeeksi aikaa. Mutta syyskuu onkin elokuvien aikaa. Helsingissä alkaa 18. syyskuuta Rakkautta ja Anarkiaa Festivaali, josta olen aika innoissani. Kahtena viime vuotena olen ollut poissa kaupungista festarien aikaan, mutta tänä vuonna pääsen taas osallistumaan. Olen suuri elokuvien ystävä ja pidän tässä festivaalissa siitä, että se tuo Suomeen tuntemattomampia elokuvia ympäri maailmaa.

Rupesin tänään tutkimaan elokuvavalikoimaa oikein kunnolla ja sieltä löytyikin monta mielenkiintoista elokuvaa. Festareiden päätöselokuva Boyhood kiinnostaa ainakin, se on amerikkalainen elokuva, joka kuvattiin 39 päivässä, jotka ripoteltiin 12-vuoden aikajaksolle. Tarinan päähenkilö siis vanhenee kuusivuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi samaan tahtiin kuin näyttelijä. Big Significant Things näyttää myös hyvältä (amerikkalainen indie-elokuva, jossa on mukana Krista Kosonen). Frankistä olen kuullut paljon hyvää, mutta en ole ihan varma onko se minun juttuni. Puolalainen elokuva Ida näyttää ja kuulostaa äärettömän kauniilta. Saa nähdä kuinka monta elokuvaa ehtinen käydä katsomassa. Liput tulevat myyntiin torstaina, joten pian pitää tehdä päätöksiä. Onko kukaan muu pääkaupunkiseutulainen osallistumassa? Ja jos olet niin mitä olet menossa katsomaan? Vinkkejä otetaan vastaan.

Minusta tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa Festivaalin mainosvideo on mainio ja saa minut nauramaan. Tämä tapahtuma tekee kesän loppumisesta siedettävää.

H.G. Wells: Aikakone

  • Äänikirja: The Time Machine
  • Kirjailija: H.G.Wells
  • Lukija: Brian Cox
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1895
  • Toimittaja: Penquin Books Ltd. 2012
  • Esittäjä: Audible.com

IMG_3264_2En ole vähään aikaan lukenut sci-fi -kirjallisuutta, vaikka oikeastaan pidän tämän lajityypin kirjoista paljon. Vähän aika sitten silmiini osui tämä H.G. Wellsin klassikkoteos Aikakone äänikirja versiona. Tämä kirja on kaikkien aikamatkustus kirjojen isä ja H.G.Wells on termin aikakone (Time machine) keksijä. On hyvin luultavaa, että H.G Wells on ollut suuri Jules Vernen ihailija. Kirjan alkumetreillä minulle nimittäin tuli hyvin elävästi mieleen Maailman ympäri 80-päivässä -kirjan reformikerho.

Kirja alkaa illalliskutsuilla joihin ”The Time Traveller” on kutsunut ystäviään keskustelemaan suuresta keksinnöstään Aikakoneesta. Ymmärrettävästi Aikamatkustajan ystävät ovat varsin epäileväisiä tämän keksinnön suhteen. Kuluu viikko ja samat ystävät ovat taas kokoontuneet Aikamatkustajan luokse viettämään iltaa. Tällä kertaa Aikamatkustaja itse saapuu myöhässä ryvettyneenä ja nääntyneenä rikkinäisissä vaatteissa ja alkaa kertoa ihmeellistä tarinaa siitä miten hän matkusti aikakoneellaan tulevaisuuteen. Tarkemmin ottaen vuoteen 802701, jolloin koko maailma ja sen ihmiset ovat muuttuneet suuresti.

Pidin kirjan alkuosasta enemmän kuin loppuosasta. En voinut sille mitään, että nämä tulevaisuuden ihmiset ärsyttivät passiivisuudellaan minua suuresti, eivätkä tuntuneet minusta kovin mielenkiintoisilta. Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli oikeastaan se miten se käsittelee paljon H.G. Wellsin oman ajan (1800-luvun lopun Englannin) ongelmia. Wellsin tulevaisuus on kuva siitä miten ihmiskunta on jakautunut hyvin vahvasti ylä- ja alaluokkaan. Wells itse oli sosialisti ja tämä vaikuttaa kirjassa esiintyviin näkökulmiin kapitalismin vaaroista. Tämä on toki mielenkiintoista, mutta lukukokemuksena kirja oli minusta vain ihan OK, eikä se herättänyt suuria tunteita. Kirjan pohjalta on tehty kolme elokuvaa (1960, 1978 ja 2002). Sen verran olin kiinnostunut, että katsoin niistä kaksi 60-luvun klassikko elokuvan ja tuoreimman 2000-luvun version.

The Time Machine 1960-luvun elokuvaversio

time_1aOlin hyvin kiinnostunut tästä elokuvasta, koska se on genrensä klassikko. Pidin elokuvasta ja sen retrotyylistä, vaikka muutamassa kohdassa nauroin hiustyyli valinnoille ja erityisesti karvaisten hahmojen puvustustuksille. Kuten kirjassa pidin elokuvan alkuosasta enemmän kuin loppuosasta. Tulevaisuuden henkilöt olivat jos mahdollista vielä ärsyttävämpiä ja passiivisempia tässä elokuvassa kuin kirjassa. Mielenkiintoisinta oli taas se miten elokuva kuvastaa omaa aikaansa. 60-luvun ydinsodan uhka on otettu mukaan elokuvaan ja lähihistoriaa oli käytetty tarinan rakentamisessa hyväksi. Kokoaisuutena elokuva oli hyvin uskollinen alkuperäistarinalle.

 

The Time Machine 2000-luvun elokuva versio

kHHXRWVrOV6e5JqcgxWmhqLORXR2000-luvun elokuva versio on kokenut monia muutoksia. Ei vähäisimpänä se, että tarina on muuttanut Lontoosta New Yorkiin. Kaikki on siis isompaa ja dramaattisempaa ja alkuperäistarinaa on muutenkin muutettu. Pidin siitä miten elokuva sisälsi pieniä viitteitä 60-luvun elokuvaversioon. Jos 60-luvun version kauhukuva oli ydinsota, tämä elokuva miettii kysymystä; Koska menemme liian pitkälle teknologian kehityksessä?

Pidin tulevaisuuden ihmisistä tässä elokuvassa enemmän. Ohjaaja Gore Verbinski on ilmeisesti ollut kanssani samaa mieltä, että passiivisuus on tylsää. Toisaalta taas en oikein sulattanut päähenkilön muuntautumista hajamielisestä professorista toimintasankariksi. Myös karvaisten ystäviemme ulkonäkö jätti toivomisen varaa (ei paljon parannusta 60-luvun versiosta). Elokuvan ilmestymisestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta (miten aika kuluukin nopeasti!), joten erikoistehosteetkin ovat edenneet jo aikalailla. Muuten visuaalisuudessa ei ollut mitään vikaa (haluan itselleni elokuvan puumajan). Tarinallisesti elokuvan loppupuoli oli kuitenkin mielestäni huono ja epäuskottava. Odotin Gore Verbiskiltä enemmän, koska pidän Pirates of the Caribbean elokuvista paljon.

 

 

The Great Gatsby

great_gatsby_ver15_xlg20-lukua ei voi sivuuttaa puhumatta F. Scott Fitzgeraldista, jazzaikakauden tunnetuimmasta kirjailijasta. Parivuotta sitten luin Fitzgeraldin The Great Gatsbyn (Kultahattu). Odotin kirjalta paljon, mutta yllätyksekseni en lämmennyt sille yhtään. Päinvastoin koko kirja ärsytti ja suututti minua, rakkaustarina ei tuntunut tippaakaan uskottavalta. En pitänyt tai samaistunut yhteenkään henkilöhahmoon ja juhlahumussa elävien ihmisten tyhjä elämä ei minua kiinnostanut. En voinut ymmärtää miksi se oli niin ylistetty ja monien suosikki. Jälkikäteen olen lukenut siitä miten tuo tyhjyys ja turhuus on juuri kirjan ydin ja ymmärrän sen kyllä.

Gatsby on ollut viime aikoina  paljon tapetilla Baz Lurhmannin ohjaaman elokuvan vuoksi (2013). Koska suhteeni kirjaan oli niin negatiivinen, suhtauduin elokuvaan epäilevästi. Kunnes 20-luvun noustessa lukuteemakseni päätin antaa elokuvalle mahdollisuuden

Ja kuinka kävikään? Yllättäen pidinkin elokuvasta paljon! Tarina ei vieläkään minusta ole se ihmeellisin, mutta aloin vihdoin ymmärtää sen viehätystä. Minusta elokuva oli todella hyvin rakennettu. Leonardo DiCaprio tekee mahtavan roolisuorituksen Gatsbynä, se on upeaa katsottavaa. Carrey Mulligan antaa Daisylle sielukkuutta, jota todella kaipasin kirjassa. Pääosan elokuvassa kuitenkin vie visuaalinen ilotulitus. Sekä puku- että lavastusosasto ansaitsevat Oscarinsa. Voisi kai sanoa, että se kirjassa inhoamani turhuus saikin minut pauloihinsa. Koko elokuvan tunnelma oli niin epätodellinen ja ylitsevuotava, että katsoin sitä silmät suurina koko ajan.

Paljon on puhuttu siitä miten elokuvassa on käytetty modernia musiikkia. Se ei tietenkään ole aivan uusi ajatus kun puhutaan ”pukudraamoista” Mielestäni Sofia Coppola toteutti sen paremmin Marie Antoinettessa (2006). En voinut olla ajattelematta, että Lurhmannin tekemät musiikki valinnat ovat hyvin vahvasti kiinni juuri tässä hetkessä, eivätkä siis välttämättä kestä aikaa. Musiikki ei minua kuitenkaan häirinnyt ja pidin modernistamisen ideasta, joka näkyi myös puvustuksessa. Pidän siitä, että elokuva ei ole vain sanatarkka jäljennös alkuperäisteoksesta. Totta kai on tärkeää kunnioittaa lähdettä, mutta elokuvan pitäisi pystyä seisomaan itsenäisesti omilla jaloillaan. Pidin siitä, että tällä elokuvalla oli oma äänensä, jonka taustalla pystyi kuulemaan Fitzgeraldin soittavan saksofonia.

Nyt minun on siis järjestettävä ajatukseni uudelleen ja annettava Kultahatulle uusi mahdollisuus. Onko niin, että en ensimmäiselle lukukerralla vain ymmärtänyt kirjan hienoutta? Oliko minulla kenties huono päivä (joka usein vaikuttaa lukukokemukseen)? Vai onko niin, että elokuva on yksinkertaisesti kirjaa parempi? Yleensä olen aina kirjojen puolella (kirjat ennen elokuvaa!), mutta on muutamia poikkeuksia, joissa olen päätynyt pitämään elokuvasta kirjaa enemmän. J.R.R Tolkien Taru sormusten herrasta pidän enemmän elokuvaversiona, samoin kävi Kazuo Ishiguron Ole luonani aina kanssa. Emily Brontën Humisevasta Harjusta nautin eniten  vuoden 2011 elokuva versiona ja viimeisimpänä taisin kallistua elokuvan kannalle kun kirjoitin Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta.

The Grand Budapest Hotel

The-Grand-Budapest-Hotel-Cast_thumb3Kävin viime viikolla elokuvateatterissa katsomassa Wes Andersonin uusimman elokuvan The Grand Budapest Hotel ja minun on pakko kirjoittaa siitä. Rakastan Wes Andersonin elokuvia ja olin odottanut tätä elokuvaa pitkään ja hartaasti. Täytyy sanoa, että The Grand Budapest Hotel nousi suosikkieni joukkoon. Wes Andersonin elokuvat eivät sovi kaikille, ymmärrän sen hyvin, mutta minuun Andersonin omintakeinen tyyli uppoaa. Visuaalisuus on hyvin tärkeää, kuvaustyyli omanlaisensa, jokainen kohtaus on viimeistä yksityiskohtaa myöten koordinoitu, dialogi erittäin nopeaa ja musiikki aina fantastisen hyvää.

The Grand Budapest Hotel toi esille uudenpuolen Andersonista. Tämä on ensimmäinen hänen elokuvistaan, joka sijoituu Eurooppaan. Se on myös edeltäjiään paljon ronskimpi ja sisältää paljon hirtehishuumoria.

Tarina alkaa kun nuori kirjailija (Jude Law) saapuu vierailulle paremmat päivänsä nähneeseen Grand Budapest Hotelliin, jossa hän tapaa hotellin omistajan Zero Mustafan. Mustafa kutsuu kirjailijan päivälliselle ja kertoo tälle tarinan siitä kuinka vaatimattomasta palveluspojasta tuli hotellin omistaja.

Pääjuoni siis keskittyy sodan aikaiseen Eurooppaan kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, jossa The Grand Budapest Hotel on suosionsa huipulla. Hotellin concierge Gustave H. (Ralph Fiennes) ottaa siipensä alle nuoren maahanmuuttaja pojan Zeron. Gustave H on saavuttanut suosion hotellin varttuneiden ja rikkaiden naispuolisten asukkaiden keskuudessa. Madame Céline Villeneuve Desgoffe un Taxis (Tilda Swinton) kuolee ja testamenttaa Gustaville arvokkaan maalauksen. Kuolemantapaus paljastuu kuitenkin murhaksi ja Gustave joutuu pääepäillyksi. Alkaa tapahtumaketju, joka pakottaa Gustaven ja Zeron pakosalle.

Minusta elokuvan juoni oli hyvin rakennettu ja dialogi Andersonia parhaimmillaan. Elokuvan näyttelijäkaarti on mieletön. Muista Anderssonin elokuvista tutut vakionäyttelijät esiintyvät monissa pienissä rooleissa, mutta saadaan nähdä myös uusia hahmoja. Ralph Fiennes oli mielestäni suurenmoinen ja Gustaven hahmo parasta koko elokuvassa. Gustaven ja Zeron välinen dialogi on nokkelaa ja nautittavaa ja pidin erittäin paljon hahmojen välisestä ystävyydestä.  Pidin miljööstä ja siitä kuinka maisemien kuvaus oli epätodellista melkein piirrosmaista.

Kirjallinen linkkikin elokuvasta löytyy. Wes Anderson sai inspiraation elokuvaan itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin tuotannosta.Pidän kaikista Andersonin elokuvista, mutta suosikkejani ovat The Darjeeling Limited (2007) Moonrise Kingdom (2012) ja nyt The Grand Budapest Hotel (2014). Suosittelen elokuvaa lämpimästi ja  jos siihen on mahdollisuus kannattaa käydä se katsomassa elokuvateatterissa.

Alfred Hitchcock: Rebecca

rebeccaSuosikkikirjat ovat siitä hankalia, että niistä tehtyihin elokuvaversioihin ei osaa yleensä suhtautua järkevästi. Sitä takertuu mielessään rakentamaansa kuvaan ja on vaikea erottaa kirjaa ja elokuvaa toisistaan. Elokuva on pilalla kun kaikki ei olekaan niin kuin itse ajatteli. Yritän yleensä erottaa elokuvan ja kirjan toisistaan, mutta jos on liian kiintynyt tarinaan se ei aina onnistu.

Luin Daphne du Maurierin Rebeccan maaliskuun alussa ja siitä tuli kertaheitolla yksi suosikkikirjoistani. Vuonna 1940 Alfred Hitchcock ohjasi du Maurierin kirjan pohjalta samannimisen elokuvan. Olin kahden vaiheilla katsonko sen vai en, mutta uteliaisuuteni voitti. Onhan kyseessä kuitenkin Hitchcockin ohjaama klassikko elokuva, joka ilmestymisvuonnaan sai 11 Oscar ehdokkuutta ja voitti niistä kaksi, mukaan lukien vuoden parhaan elokuvan Oscarin.

Musta-valkoisen elokuvan pääosissa näyttelevät Laurence Olivier ja Joan Fontaine. Yleensä rakastan vanhoja Hollywood klassikkoja, eikä Rebeccassa mitään suurta vikaa ollut, se on itsessään hyvä elokuva, se ei vain ollut sitä mitä kaipasin juuri tältä tarinalta. Rebecca on mielestäni aikaansa nähden moderni kirja (kirjoitettu vuonna 1938) ja Daphne du Maurier oli itsekin aikaansa nähden hyvin moderni ihminen. Rebeccassa on paljon myös du Maurieta itseään.

22276_2

Elokuva ei tarjonnut minulle samanlaista jännittävyyden tunnetta kuin kirja. Tiesin tietysti mitä tuleman piti, mutta odotin silti Hitchcockilta enemmän. En ollut Joan Fontainen esitykseen erityisen ihastunut, siinä oli liikaa 40-luvun Hollywoodille tyypillistä ylinäyttelemistä.  Laurence Olivier onnistui paljon paremmin Maxim de Winterin roolissa kuten myös Judith Andersson Mrs. Danversina. Mielestäni Mandeley miljöönä oli juuri niin loistokas kuin kuvittelin, mutta tarinaa oli aikakaudelleen tyypillisesti muutettu kevyempään suuntaan ja pehmennetty. Tottakai elokuvaan mahtui monia hienoja kohtauksi, vertailukohteeni oli vain erittäin kova ja suhtaudun tarinaan erittäin suojelevasti.

Toivoisin, että kirjasta tehtäisiin uusi elokuvaversio. Voisivat palkata minut ohjaajaksi, tietäisin kyllä täsmälleen millainen elokuva siitä pitäisi tulla. :D Rebecca tuntuu olevan Suomessa tuntemattomampi klassikko, en ole ainakaan kuullut siitä paljon puhuttavan, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja kirja kannattaa lukea ennen elokuvan katsomista (niin kuin yleensä aina). Rebecca on sekoitus Agatha Christien jännitystä ja englantilaista miljöötä sekä Charlotte Bronten goottista tyyliä. Kirja arvosteluni löytyy täältä. Tosin tämän kirjan kohdalla pätee se totuus, että mitä vähemmän tietää etukäteen sitä parempi. Olenko nyt hehkuttanut tarpeeksi?

Laurence Olivier and Joan Fontaine in Rebecca