H.G. Wells: Aikakone

  • Äänikirja: The Time Machine
  • Kirjailija: H.G.Wells
  • Lukija: Brian Cox
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1895
  • Toimittaja: Penquin Books Ltd. 2012
  • Esittäjä: Audible.com

IMG_3264_2En ole vähään aikaan lukenut sci-fi -kirjallisuutta, vaikka oikeastaan pidän tämän lajityypin kirjoista paljon. Vähän aika sitten silmiini osui tämä H.G. Wellsin klassikkoteos Aikakone äänikirja versiona. Tämä kirja on kaikkien aikamatkustus kirjojen isä ja H.G.Wells on termin aikakone (Time machine) keksijä. On hyvin luultavaa, että H.G Wells on ollut suuri Jules Vernen ihailija. Kirjan alkumetreillä minulle nimittäin tuli hyvin elävästi mieleen Maailman ympäri 80-päivässä -kirjan reformikerho.

Kirja alkaa illalliskutsuilla joihin ”The Time Traveller” on kutsunut ystäviään keskustelemaan suuresta keksinnöstään Aikakoneesta. Ymmärrettävästi Aikamatkustajan ystävät ovat varsin epäileväisiä tämän keksinnön suhteen. Kuluu viikko ja samat ystävät ovat taas kokoontuneet Aikamatkustajan luokse viettämään iltaa. Tällä kertaa Aikamatkustaja itse saapuu myöhässä ryvettyneenä ja nääntyneenä rikkinäisissä vaatteissa ja alkaa kertoa ihmeellistä tarinaa siitä miten hän matkusti aikakoneellaan tulevaisuuteen. Tarkemmin ottaen vuoteen 802701, jolloin koko maailma ja sen ihmiset ovat muuttuneet suuresti.

Pidin kirjan alkuosasta enemmän kuin loppuosasta. En voinut sille mitään, että nämä tulevaisuuden ihmiset ärsyttivät passiivisuudellaan minua suuresti, eivätkä tuntuneet minusta kovin mielenkiintoisilta. Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli oikeastaan se miten se käsittelee paljon H.G. Wellsin oman ajan (1800-luvun lopun Englannin) ongelmia. Wellsin tulevaisuus on kuva siitä miten ihmiskunta on jakautunut hyvin vahvasti ylä- ja alaluokkaan. Wells itse oli sosialisti ja tämä vaikuttaa kirjassa esiintyviin näkökulmiin kapitalismin vaaroista. Tämä on toki mielenkiintoista, mutta lukukokemuksena kirja oli minusta vain ihan OK, eikä se herättänyt suuria tunteita. Kirjan pohjalta on tehty kolme elokuvaa (1960, 1978 ja 2002). Sen verran olin kiinnostunut, että katsoin niistä kaksi 60-luvun klassikko elokuvan ja tuoreimman 2000-luvun version.

The Time Machine 1960-luvun elokuvaversio

time_1aOlin hyvin kiinnostunut tästä elokuvasta, koska se on genrensä klassikko. Pidin elokuvasta ja sen retrotyylistä, vaikka muutamassa kohdassa nauroin hiustyyli valinnoille ja erityisesti karvaisten hahmojen puvustustuksille. Kuten kirjassa pidin elokuvan alkuosasta enemmän kuin loppuosasta. Tulevaisuuden henkilöt olivat jos mahdollista vielä ärsyttävämpiä ja passiivisempia tässä elokuvassa kuin kirjassa. Mielenkiintoisinta oli taas se miten elokuva kuvastaa omaa aikaansa. 60-luvun ydinsodan uhka on otettu mukaan elokuvaan ja lähihistoriaa oli käytetty tarinan rakentamisessa hyväksi. Kokoaisuutena elokuva oli hyvin uskollinen alkuperäistarinalle.

 

The Time Machine 2000-luvun elokuva versio

kHHXRWVrOV6e5JqcgxWmhqLORXR2000-luvun elokuva versio on kokenut monia muutoksia. Ei vähäisimpänä se, että tarina on muuttanut Lontoosta New Yorkiin. Kaikki on siis isompaa ja dramaattisempaa ja alkuperäistarinaa on muutenkin muutettu. Pidin siitä miten elokuva sisälsi pieniä viitteitä 60-luvun elokuvaversioon. Jos 60-luvun version kauhukuva oli ydinsota, tämä elokuva miettii kysymystä; Koska menemme liian pitkälle teknologian kehityksessä?

Pidin tulevaisuuden ihmisistä tässä elokuvassa enemmän. Ohjaaja Gore Verbinski on ilmeisesti ollut kanssani samaa mieltä, että passiivisuus on tylsää. Toisaalta taas en oikein sulattanut päähenkilön muuntautumista hajamielisestä professorista toimintasankariksi. Myös karvaisten ystäviemme ulkonäkö jätti toivomisen varaa (ei paljon parannusta 60-luvun versiosta). Elokuvan ilmestymisestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta (miten aika kuluukin nopeasti!), joten erikoistehosteetkin ovat edenneet jo aikalailla. Muuten visuaalisuudessa ei ollut mitään vikaa (haluan itselleni elokuvan puumajan). Tarinallisesti elokuvan loppupuoli oli kuitenkin mielestäni huono ja epäuskottava. Odotin Gore Verbiskiltä enemmän, koska pidän Pirates of the Caribbean elokuvista paljon.

 

 

Mainokset

Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas

  • Äänikirja: The Tenant of Wildfell Hall
  • Kirjailija: Anne Brontë
  • Lukija: Mary Sarah Agliotta
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1848
  • Toimittaja:  Trout Lake Media, 2012
  • Esittäjä: Audible.com

IMG_2845_3Charlotte Bronten Jane Eyre kuuluu yksiin kaikkien aikojen lempikirjoistani. Olen kerran yrittänyt aloittaa Emily Bronten Humisevaa harjua, mutta se ärsytti minua liikaa, enkä jaksanut lukea sitä loppuun asti. Anne Bronte on siis tähän asti ollut sisaruksista ainoa jota en ole kokeillut, mutta nyt on sekin vääryys korjattu.

Wildfell Hallin asukas oli aikanaan erittäin suosittu kirja ja se yllätti minut sisällöllään. Kun puhutaan Bronten sisaruksista, romantiikka on ehdottomasti asia jonka teoksiin mielessään yhdistää. Vaikka Wildfell Hallkin toki sisältää romantiikkaa, käsittelee se kuitenkin enemmän aikansa yhteiskunnallisia ongelmia. Se on yllättävän feministinen ja sisältää vahvan naispäähenkilön. Se käsittelee alkoholismia, uskottomuutta, avioelämän ongelmia ja naisen heikkoa asemaa 1800-luvun alun yhteiskunnassa.

Yritän olla paljastamatta liikaa juonesta. Kirjan ensimmäinen osa koostuu kertojan maanomistaja/herrasmies Gilbert Markhamin kirjeistä ystävälleen. Kirjeissä Gilbert kertoo tarinaa siitä kuinka nuori leski Helen Graham saapuu pienen poikansa Arthurin kanssa asuttamaan Wildfell Hallin kartanoa. Helen on erittäin arvoituksellinen ja itsenäinen nainen ja pian pienessä kylässä alkaakin liikkua kaikenlaisia huhuja hänestä. Helen elättää itsensä maalaamalla ja asuttaa suurta jo vähän ränsistynyttä kartanoa yksin poikansa kanssa apunaan vain yksi uskollinen palvelija. Gilbert ei kuitenkaan lotkauta korviaan kylällä liikkuville huhuille ja hänestä ja Helenistä tulee hyviä ystäviä ja eipä aikaakaan kun Gilbert on Heleniin korviaan myöten rakastunut. Kirjan toinen osa koostuu Helenin päiväkirjamerkinnöistä ajalta ennen hänen tuloaan Wildfell Haliin. Nämä merkinnät valaisevat Helenin arvoituksellista menneisyyttä ja niitä monia vastoin käymisiä, joita hän on nuoren elämänsä aikana joutunut kohtaamaan.

Sanoisin, että kirjassa oleellisinta ei ole juoni vaan kirjan sisältö. Silti kirja eteni välillä itselleni liian hitaalla tahdilla ja joskus ajalleen tyypillinen pohdinta ja tietynlainen dramaattisuus saivat minut tuskastumaan. Kirjan loppu oli minusta väistämätön ja ennalta-arvattava. Ottaen huomioon ajan moraalisäännöt kirja ei mitenkään olisi voinut loppua muuten kuin se loppui. Itse arvasin lopputuleman aika varhaisessa vaiheessa, mutta kuten sanoin itse juoni ei välttämättä ole kaikkein oleellisin osa tätä kirjaa.

Mielenkiintoista on, että Anne Bronte käytti omaa veljeään esikuvana kirjan hulttiomaisille nuorille miehille ja Annella luultavasti oli omakohtaista kokemusta tästä moraalisesta korruptiosta. Mielenkiintoista on myös, että Charlotte kielsi Wildfell Hallin uudelleen julkaisemisen Annen kuoleman jälkeen, huolimatta siitä, että se oli erittäin suosittu kirja. Joskus todellinen elämä on fiktiotakin mielenkiintoisempaa ja Bronten perheen keskinäiset suhteet tuntuvat sen verran mielenkiintoisiltä, että mieleni melkein tekisi lukea aiheesta kirja. Onko kenelläkään ehdotusta hyvästä Bronten sisaruksia käsittelevästä elämänkerrasta? Jane Eyre on edelleen suosikki Bronte kirjani, vaikka sisarusten toisiinsa vertaaminen ei kai ole kovin reilua.

Kuuntelin Wildfell Hallin kuuntelukirjana englanniksi. Pidän paljon Mary Sarah Agliotasta lukijana, tämä on toinen äänikirja jonka hänen lukemanaan olen kuunnellut. Olen huomannut, että olen paljon kärsivällisempi pitkiä kirjoja kohtaan jos lukemisen sijaan kuuntelen niitä. Johtuu varmaan siitä, etten ole erityisen nopea lukija ja saatan erityisen pitkien kirjojen kanssa vaipua välillä epätoivoon.

Thomas Hardy: Far from the Madding Crowd

  • Äänikirja: Far from the Madding Crowd
  • Kirjailija: Thomas Hardy
  • Lukija: Nathaniel Parker
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1874
  • Julkaisija: AudioGo 1998, 2013

Thomas HardyThomas Hardy oli minulle ennestään tuttu kirjailija, koska olen katsonut BBC-sarjan Tess of the d’Urbervilles, joka perustuu Hardyn saman-nimiseen kirjaan.  En ollut sarjaan erityisen ihastunut, mutta ajattelin, että en voi Hardya tuomita tutustumatta hänen kirjoitustyyliinsä. Far from the Madding Crowd vaikutti kirjaston äänikirjahyllyn mielenkiintoisimmalta vaihtoehdolta.

Kirja sijoittuu 1800-luvun englantilaiselle maaseudulle. Bathsheba Everdene on nuori ja kaunis, hänen vanhempansa ovat kuolleet ja tyttö on varaton, kunnes eräänä päivänä hän perii setänsä maatilan. Bathsheba on päättänyt selviytyä tilanhoidosta itsenäisesti ilman tilanhoitajan apua ja tytöstä tuleekin nopeasti komean talon itsevaltias emäntä. Kosijoista ei Bathsheballa ole pulaa, niitä kun on peräti kolme kappaletta. Uskollinen paimen Gabriel Oak, maanomistaja Boldwood ja naistenmies/seikkailija Kersantti Troy.

Minulla oli alusta asti sellainen tunne, että kirja muistuttaa erehdyttävästi saippuasarjaa. 1800-luvun versio Kauneista ja Rohkeista, jossa muotitalo-miljöö on vaihdettu nummiin ja lampaisiin. Ensinnäkin tuo nimi Bathsheba! Ilmeisesti se on raamatullinen nimi, mutta minun oli hyvin vaikea mielessäni yhdistää tuota nimeä englantilaiseen maalaistyttöön. Bathsheba oli minusta muutenkin ärsyttävä henkilöhahmo. On hienoa, että 1800-luvun kirjan pääosassa on itsenäinen nainen, mutta kun tuo nainen on samalla tyhjäpäinen, ajattelematon, itsekäs ja turhamainen alan nähdä punaista. Enkä kuollaksenikaan voi ymmärtää miksi tarinan miehet rakastuvat tyttöön päätä pahkaa, ennen kuin ovat edes vaihtaneet puolta sanaa tämän kanssa (tai ehkä juuri siksi).

Tämä tarina vie ihmissuhdedraaman kolmiosta neliödraamaan ja draamaattisia juonenkäänteitä ja surkeita ihmiskohtaloita on riittämiin. Silti tuntui, että tarina raahusti eteenpäin tuskallisen hitaasti. Se on sanottava, että Bathesheba kasvaa tarinan edetessä ja joutuu myös kärsimään tekemistään valinnoista. Kirjoitustyyli ei erityisesti ihastuttanut minua. Goodreads-sivuston mukaan Hardy piti itseään enemmän runoilijana kuin romaanien kijoittajana ja kirjoitti jälkimmäisiä, koska romaanit olivat taloudellisesti kannattavampia. Tämä runoilijan sielu selittänee osaltaa melodramaattiset puheenvuorot. Ymmärrän myös miksi Hardyn draaman täyteiset kirjat ovat olleet ja ovat edelleen suosiossa. Minua se ei sulattanut. Ymmärrykseni mukaan kirjaa ei myöskään ole koskaan suomennettu, vai olenko väärässä?

Kirjan pohjalta on ilmestymässä elokuva tänä vuonna (vaikka tarkkaa ilmestymispäivää ei ole ilmoitettu). Bathseban roolia näyttelee ihana Carey Mulligan, jonka esittämänä katson mitä vaan. Uskon, että elokuvan on pakko olla kirjaa parempi. Klassikko tai ei Thomas Hardy ei sovi minulle sitten yhtään. Jotain positiivista sentään, kuuntelu-urakan jälkeen ikkunat kiiltävät puhtauttaan ja parveke on kevät kunnossa.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

  • Kirja:The Picture of Dorian Gray
  • Kirjailija: Oscar Wilde
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1891
  • Julkaisija: Penguin Classics, 2010

IMG_9529_2

Olen huomannut, että klassikoiden lukeminen on usein arpapeliä, ne joko pääsevät lempikirjojen listalle tai tuottavat suuren hypetyksen kautta suuren pettymyksen. Se on tietysti täysin luonnollista, meitä mahtuu tähän maailmaan monenlaista lukijaa, eikä klassikko takaa sitä, että se olisi kaikkien suosikki. Dorian Grayn muotokuva jäi häilymään jonnekin suosikin ja inhokin keskivaiheille.

Dorian Gray on nuori, kaunis ja viaton. Basil Hallward on taiteilija, joka haltioituu Dorianin kauneudesta ja maalaa tästä upean muotokuvan. Lord Henry on Basilin ystävä, joka huonolla vaikutuksellaan turmelee Dorianin viattomuuden.

Dorian ihastuu Basilin maalaamaan muotokuvaan, mutta samalla tajuaa oman nuoruutensa ja kauneutensa katoavaisuuden. Hän toivoo, että muotokuva vanhenisi hänen sijastaan ja hän itse saisi pitää nuoruutensa ikuisesti, toiveella on toteutuessaan kohtalokkaat seuraukset. Kirja seuraa Dorianin sisäistä turmellusta yhä syvempiin ja syvempiin syövereihin.

Pidin siitä miten kirja antoi vilauksen 1800-luvun lopun Lontoon elämään ja seurapiireihin niin hyvässä kuin pahassa.

“How late it was! He sat up, and, having sipped his tea, turned over his letters ….They contained the usual collection of cards, invitations to dinner, tickets for privet views, programmes  of charity concerts, and the like, that are showered on fashionable young men everyday during the season. “

Ajatella, palvelija tuo aamulla aamiaisen sänkyyn ja tuo samalla päivän postin. Omasta postiluukusta kun nykyään tupsahtelee vain jokunen lasku ja satunnainen postikortti. Nykypäivän Dorian Gray istuisikin tietokoneensa ääreen ja avaisi facebookin, mutta mitä romanttista siinä olisi?

Lord Henryn mielipiteet ja elämän filosofiat ovat paikka paikoin ärsyttäviä ja teennäisiä, mutta joskus järjettömyydessään huvittavia. Lord Henryn ei tietysti ole tarkoituskaan olla miellyttävä henkilö vaan se, joka saastuttaa Dorianin sielun.

”I choose my friends for their good looks, my acquaintances for their good characters, and my enemies for their good intellects.”

Naiset eivät saa kirjassa kovin reilua kohtelua varsinkaan Lord Henryn osalta:

”My dear boy, no woman is a genius. Women are a decorative sex. They never have anything to say, but they say it charmingly.”

”As for conversation, there are only five woman in London worth talking to, and two of them can’t be admitted into decent society.”

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta tyyliltään hyvin runsaalla kermavaahdolla kuorrutettu ja se kävi välillä hyvin raskaaksi, varsinkin keskiosan 10 sivun pätkä, jonka Wilde käyttää mm. erilaisten soittimien, jalokivien ja parfyymien kuvaamiseen.  Kirja oli paikoin hyvin jännittävä, mutta välillä tapahtumat taas etenivät hyvin hitaasti.

Tämä kirja on noussut monen suosikiksi, mutta itselleni kirjan aihe ja sävy: turhamaisuus, hedonismi, turmellus ja itsekkyys saivat aikaan onton olon. Wilden nerokkuudesta tosin kertoo se, että jäin pohtimaan kirjaa pitkäksi aikaa ja, että minun kesti kauan muodostaa siitä mielipidettäni (joka on vieläkin ristiriitainen ja sekava).

Olen silti iloinen, että luin Dorian Grayn muotokuvan, ehkä minun on luettava se muutaman vuoden päästä uudestaan nähdäkseni onko asenteeni muuttunut. Olen ymmärtänyt, että Wilde oli erityisen lahjakas näytelmäkirjailija (Dorian Gray on hänen ainoa romaaninsa) ja haluankin tulevaisuudessa tutustua Wilden näytelmiin.