Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

  • Kirja: Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den översvämningen)
  • Kirjailija/kuvittaja: Tove Jansson
  • Suomentaja: Jaakko Anhava
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1945
  • Kustantaja: WSOY, 2008

IMG_4540_2Tämä kulunut kesä on ollut minulle muumien kesä, kun olen pikku hiljaa tutustuttanut itseäni muumikirjoihin jotka ovat jääneet minulta lapsuudessani lukematta. Nyt oli vuorossa ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ja se oli mielenkiintoista luettavaa. Kirja ei ole paras lukemani muumikirja, mutta kiinnostavan kirjasta tekee se, että tästä kaikki sai alkunsa.

Kirjassa Muumimamma ja Muumipeikko kulkeva pimeässä metsässä, joka on täynnä vaarallisia otuksia. Muumipappa on lähtenyt Hattivattien matkaan ja on teillä tietymättömillä. Muumimamma ja Muumipeikko yrittävät löytää hänet, sekä turvallisen paikan, jossa he voisivat asua. Sitä ennen he kohtaavat kuitenkin monenlaisia kulkijoita sekä suuren tulvan.

Kirjan kuvituksissa esiintyvät muumipeikot eroavat ulkonäöltään paljon myohemmin tutuiksi tulleista muumeista. Tiesin, että tämä kirja ja Muumipeikko ja pyrstötähti kertovat pinnan alla Janssonin tunteista sotaa kohtaan. Molempien kirjojen maailma onkin varsin synkkä, mutta loppu on tietysti onnellinen. Muumipapan hahmo hieman ärsytti minua tässä kirjassa, hän kun huolettomasti lähtee teille tietymätömille jättäen Muumimamman yksin pienen lapsen kanssa.

En ole lukenut Tove Janssonista kirjoitettuja elämänkertoja, mutta Goodreadsin suosittelemana katsoin BBC:n tekemän, ymmärtääkseni aika tuoreen, dokumentin Tove Janssonin elämästä (Moominland Tales – The Life of Tove Jansson), joka on katsottavissa you tubessa täällä. Dokumentti oli mielestäni hyvin tehty ja valaisi minulle paljon muumikirjojen ja Tove Janssonin elämän välisiä yhtäläisyyksiä. Kävin dokumentin jälkeen katsomassa uudestaan Ateneumin Tove Jansson näyttelyn ja sekin avautui ihan uudella tavalla. Tästä lähtien luenkin Muumeja taas uusin silmin. Esimerkiksi se, että Muumipappa ja Muumimamma ovat erillään tässä kirjassa, voisi viitata Toven vanhempien keskinäisiin suhteisiin. Muuten juonellisesti kirja oli aika tavanomainen seikkailu satu, mutta se annettakoon Janssonin esikoiskirjalle anteeksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli mielestäni se, että muumipeikkojen normaali asuinympäristö on kaakeliuunien taus.

Mainokset

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

  • Kirja: Of Mice and Men
  • Kirjailija: John Steinbeck
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1937
  • Kustantaja: Penquin Books, 2012

IMG_4288_4Olen edennyt 20th Century lukuhaasteessani 30-luvulle. Tällä kertaa luin John Steinbeckin Of Mice and Men (Hiiriä ja ihmisiä). Tämä oli ensimmäinen lukemani Steinbeckin kirja ja se jännitti minua vähän. Steinbeck on yksi niitä kirjailijoita joita kuulee ylistettävän maasta taivaaseen ja pelkäsin, että en pitäisikään hänen kirjoistaan.  Nyt voin sanoa, että tästä kirjasta ainakin pidin paljon! Erityisesti pidin siitä miten kirjan dialogi on kirjoitettu eteläisellä murteella.

”With us it ain’t like that. We got a future. We got somebody to talk to that gives a damn about us. We don’t have to sit in no bar room blowing’ in our jack jus’ because we got no place else to go. If them other guys gets in jail they can rot for all anybody gives a damn. But not us.”

Tästä tulee kirjaan hyvin aito tunnelma, on hyvin helppoa kuvitella itsensä 30-luvun kalifornialaiselle maatilalle työläismiesten keskelle. Georgen ja Lennien keskinäinen suhde on sydäntälämmittävä, nämä kaksi yksinäistä kulkijaa pitävät toisistaan huolta. Kirja kertoo siis kahdesta kiertävästä maatyömiehestä Georgesta ja Lenniestä, jotka kiertävät maatilalta toiselle. Kirjan alussa he saapuvan Kalifornian Salinas Valleyssä sijaitsevalle maatilalle aloittamaan uuden työkomennuksen. George on kaksikon aivot, mies jolla on unelma. Lennie on iso ja yksinkertainen poika ison miehen ruumiissa. Lennien kiinnostus pehmeitä asioita kohtaan johtaa usein ongelmiin, koska Lennien on vaikea kontrolloida omia voimiaan. Kaksikolla on unelma, unelma omasta pienestä maatilasta, jossa he voisivat olla omia herrojaan. Amerikkalainen unelma joka monelle lama-ajan puurtajalle tuntui kaukaiselle.

john-steinbeck

John Steinbeck 1902-1968

Kirja on lyhyt, noin 100-sivuinen, mutta se toimii erittäin hyvin ja onnistuu lyhyessä ajassa saamaan lukijan välittämään päähenkilöistä. Samalla se pikkuhiljaa nostattaa jännitystä, alusta alkaen lukiessa on sellainen tunne, että ongelmia on edessä. Välillä kirja muuttuu hyvin sydäntäsärkeväksi. Se on täynnä yksinäisiä kohtaloita ja henkilöitä joille elämä on tuonut pettymyksiä, mutta samalla se on täynnä ystävyyttä ja toivoa. 100-sivua tunteiden vuoristorataa.  30-luvun etelävaltioiden Amerikka näyttäytyy välillä myös aika raakana. Kirja sai minut innostumaan Steinbeckista ja erityisesti East of Eden ja The Grapes of Wrath kiinnostavat minua koska ne sijoittuvat myös Kaliforniaan ja lama-aikaan. Muutama muukin Steinbeckin kirjoista sijoittuu Kaliforniaan, mutta nämä kaksi ovat tietysti ne kuuluisimmat. Steinbeck itse syntyi Kalifornian Salinas Valleyssä, jonne myös Of Mice and Men sijoittuu. Steinbeck eli Kaliforniassa suurimman osan elämästää joten hän tiesi omasta kokemuksestaan mistä puhui kun puhui tuosta ajasta ja sen ihmisistä. Siksi tämäkin kirja varmasti tuntui niin aidolta.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

  • Kirja: Mrs. Dalloway
  • Kirjailija: Virginia Woolf
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1925
  • Kustantaja: Penquin Classics 2011

IMG_3217_2Valitsin 20th Century lukuhaasteeni 20-luvun klassikoksi Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn. Tämä on ensimmäinen lukemani kirja Virgina Woolfilta. Kirjan keskiössä on Lontoolainen seurapiirirouva Clarissa Dalloway, joka on järjestämässä juhlia. Kirja seuraa yhden päivän (kesäkuun kolmastoista 1923) tapahtumia ja huipentuu illan juhliin. Välillä nähdään muistojen kautta takautumia Mrs. Dallowayn nuoruuteen. Kirja on kirjoitettu ajatuksenvirtatekniikalla, joka etukäteen hermostutti minua aikalailla (Onko se liian vaikeaa?). Kirjan näkökulma hyppii henkilöstä toiseen ja samoista tapahtumista saadaan monen henkilön näkökulma.

Koska luin tätä kirjaa osana 20th Century haastettani mietin lukiessani paljon sitä mitä kirja kertoo omasta aikakaudestaan. Iloista kaksikymmentälukua edustaa se, että kirja huipentuu juhlahumuun, joka tosin Virginia Woolfin tapauksessa symbolisoi enemmän brittiläisen yläluokan tyhjyyttä kuin ihannoi sitä. Kirjan yksi tärkeimmistä henkilöistä on Septimus Warren Smith nuori sotaveteraani, joka kärsii sotatraumoista (shell shock) ja mielenhäiriöstä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu kunnolla ymmärtävän millaisessa mielentilassa Septimus on, ei lääkäri, eikä edes Septimuksen oma vaimo. Minusta Septimus oli erittäin mielenkiintoinen kuin myös surullinen hahmo, pidin häntä jopa mielenkiintoisempana kuin itse Mrs. Dallowayta. Kirjan esipuhe toi mielenkiintoisesti esiin sen miten ensimmäisen maailmansodan jälkeinen yhteiskunta oli kokematon ja kykenemätön ymmärtämään sodasta palanneita sotilaita, jotka kärsivät traumoista ja masennuksesta. Joitakin sotilaita uhkailtiin sotaoikeudella jos he eivät ”lopettaisi sotatraumaansa” (”give up their disabling symtoms”). Jotkut saivat sähkösokkihoitoa ja vain harvat onnekkaat saivat psykoanalyyttistä hoitoa.  Septimuksen hahmo linkittyy Mrs. Dallowayn hahmoon symbolisesti ja he peilaavat toisiaan.

virginia-woolf

Virginia Woolf, 1882-1941

Suurimmaksi osaksi Clarissa Dalloway esiintyy kirjassa jokseenkin pintapuolisena seurapiirirouvana, joka toisaalta haikaillen muistelee nuoruutensa päiviä, ystäviä ja entisiä heiloja ja miettii onko hän tehnyt elämässään oikeita valintoja. Tuntuu, että kukaan kirjan henkilöistä ei ole päätynyt elämässään sellaiseen paikkaan, jossa ihan oikeasti haluaisi olla. Kaikki ovat kärsineet pettymyksiä.

Luin itse kirjan ensin ja vasta sitten luin kirjan alussa olevan esittelytekstin (mikä oli hyvä sillä se sisälsi juonipaljastuksia). Teksti oli hyvin mielenkiintoinen ja avasi kirjaa minulle paremmin. Se antoi taustatietoa Virginia Woolfin inspiraatiosta ja kirjoitusprosessista. Yksi  seikka jonka esittelyteksti toi mielenkiintoisesti esille on se miten muuttuva 20-luvun yhteiskunta tarkoitti myös sitä, että kirjoitustyylikin muuttui.  Ja todellakin Mrs. Dalloway eroaa paljon 20th Century haasteessani aikaisemmin lukemistani kirjoista. Tosin se kyllä eroaa paljon muustakin kirjallisuudesta, jota olen koskaan lukenut. Kirja oli minulle hyvin hidas lukukokemus, tekstiin pitää keskittyä kunnolla. Muutaman kerran tipahdin kyydistä kun teksti näytti nousevan uusiin sfääreihin. Huomasin, että en pystynyt keskittymän kirjaan pitkiä aikoja kerrallaan, joten luin kirjaa hyvin pienissä pätkissä. Silti tekstin seuraaminen ei ollut läheskään niin hankalaa kuin olin kuvitellut. Näkökulmien muuttuminen oli mielestäni mielenkiintoista ja tarina eteni saumattomasti eteenpäin. En muista olenko koskaan aikaisemmin lukenut kirjaa jossa ei ole lukuja lainkaan. Itse pidän luvuista, minusta ne rytmittävät lukemista ja antavat luonnollisia ajatustaukoja, mutta ymmärrän kyllä miksi tässä kirjassa ei ole lukuja, koska kirjan on tarkoitus soljua eteenpäin. Kaiken kaikkiaan Mrs. Dalloway oli mielenkiintoinen joskin haastava lukukokemus. Kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta ja sopi todella hyvin 20-luvun kirjavalinnaksi.

E.M.Forster: Italialainen avioliitto

  • Äänikirja: Where Angels Fear to Thread
  • Kirjailija: E.M.Forster
  • Lukija: Stephen Fry
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1905
  • Toimittaja: Penquin Books Ltd. 2012
  • Esittäjä: Audible.com

IMG_3246_2

Saatuani tämän kirjan päätökseen olin hyvin hämmentynyt. Kesti aikansa ennen kuin pystyin muodostamaan jonkinlaisen mielipiteen kirjasta. Luulen, että hämmentävintä minulle oli se, että kuvittelin kirjan olevan satiirisen komedian Edwardian aikaisesta yhteiskunnasta, kuten aikaisemmin keväällä lukemani Hotelli Firenzessä oli. Pidin Hotelli Firenzessä kirjasta todella paljon ja tunnistin Italialaisessa avioliitossa saman nokkelan kirjoitustyylin. Kirjan juoni saa kuitenkin pian traagisia piirteitä, enkä tosiaan osannut odottaa sitä miten kirja loppui.

Kuten Hotelli Firenzessä myös Italialainen avioliitto sijoittuu sekä Italiaan, että Englantiin. Kirja alkaa kun nuorehko leski Lilia Herrington matkustaa miesvainajansa sukulaisten kehottamana Italiaan matkatoverinaan nuori neiti Caroline Abbott. Englantilaiseen jokseenkin ahdasmieliseen pikku kylään  jää Lilianin kouluikäinen tytär, joka on isoäitinsä sekä tätinsä Harrietin ja setänsä Philipin hoivissa. Järkytyksekseen perhe saa kirjeen Lilianilta, joka on pysähtynyt matkallaan pieneen Monterianon kylään ja mennyt kihloihin! Lilia ja tämän miesvainajan perhe eivät ole koskaan erityisemmin tulleet toimeen keskenään ja Philip lähetetään estämään avioliitto, joka potentiaalisesti saattaisi tuoda perheelle häpeää. Järkytys syvenee kun saadaan tietää, että sulhanen on paikallisen hammaslääkärin pennitön poika Gino. Gino on komea ja hurmaava kuin myös huomattavasti Liliaa nuorempi ja Lilian taas on rikas leski. Philip saapuu liian myöhään, Lilia ja Gino ovat jo menneet naimisiin, mutta tämä on vasta tragedian alku.

Ei voi sanoa, että kukaan kirjan henkilöistä olisi erityisen miellyttävä. Jokaisella heistä on itsekkäitä vaikuttimia ja kai siinä mielessä he ovat kaikki inhimillisiä, he tekevät virheitä. Niin neiti Abbotilla kuin myös Philipillä, joista ymmärrykseni mukaan lukijan kuuluisi pitää, on omat vikansa. Minut pysähdytti erityisesti tämä kohta kirjasta, jossa Philip keskustelee paikallisen vähäosaisen kanssa:

”Speak up!” exclaimed Philip. ”Who gave it you – and where?” Nothing but horrible sighings and bubblings came out of the man.”Be patient with him,” said the driver, turning round on the box. ”It is the poor idiot.” And the landlady came out of the hotel and echoed ”The poor idiot. He cannot speak. He takes messages for us all.” Philip then saw that the messenger was a ghastly creature, quite bald, with trickling eyes and grey twitching nose. In another country he would have been shut up; here he was accepted as a public institution, and part of Nature’s scheme.”Ugh!” shuddered the Englishman.”

Haluan ajatella, että tämä on Forsterin tapa arvostella omaa maataan ja aikakauttaan (”Ugh!” shuddered the Englishman”), eikä osa Forsterin omaa ajatusmaailmaa. Kirjasta huokuu Forsterin rakkaus Italiaan. Ajatukseni kirjasta ovat kuitenkin ristiriitaiset. Toisaalta pidän siitä, mutta toisaalta minua häritsi kirjan alku- ja loppuosien erilainen tunnelma. Minulle ei myöskään jäänyt sellaista tunnetta, että oikeus voitti lopussa ja kuten sanottu kirjan loppu tuli minulle kovin yllätyksenä ja jostain syystä se oli mielestäni epätyydyttävä. Pidin kuitenkin kovasti Forsterin kirjoitustyylistä ja monista nokkelista vivahteista tekstissä, mutta pidin Hotelli Firenzessä kirjasta enemmän. Italialainen avioliitto on Forsterin ensimmäinen kirja (ilmestynyt vuonna 1905). Luulempa, että saatan tästä lähtien lukea Forsterin kirjat niiden julkaisu järjestyksessä. Sen verran paljon nimittäin hänen kirjoitustyylistään pidän, että aion lukea ne kaikki. Seuraavana vuorossa olisi siis The Longest Journey (1907). Täytyy vielä sanoa, että kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukijana toimi Stephen Fry ja Stephen Fry on lukijana (niin kuin melkein kaikessa muussakin) todella loistava!

Ps. Blogini on kokenut pienen muodon muutoksen. Kaipasin pientä vaihtelua.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

  • Kirja: The Secret History
  • Kirjailija: Donna Tartt
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1992
  • Kustantaja: Ballantine Books, 1993

jumalat juhlivat öisin2Blogini on viettänyt hiljaiseloa parisen viikkoa, johtuen siitä, että olen reissannut Saksaa ristiin rastiin. Matkalukemisena kulki mukana Donna Tarttin The Secret History. Donna Tartt on ollut viime aikoina hyvin paljon esillä ja hänen kirjoistaan on lausuttu joka puolella niin ylistäviä sanoja, että oli ihan pakko myös itse kokeilla. Hieman minua hirvitti, sen verran korkealla olivat odotukset, että pelkäsin pettyväni.

Miten kävi? Pidin kyllä kirjasta, mutta en niin paljon kuin valtaosa ihmisistä tuntuu siitä pitävän (sorry!). Pidin kirjoitustyylistä, perusjuonesta, miljööstä, henkilöhahmoista ja niiden kasvusta ja monesta muusta asiasta, mutta kirjassa oli myös seikkoja joista en pitänyt. En halua paljastaa liikaa kirjan juonta, koska mysteeri ja tietämättömyys ovat kirjan vahvuuksia, vaikkakin kirjan päätapahtuma paljastetaan jo ensimmäisessä lauseessa.

”The snow in the mountains was melting and Bunny had been dead for several weeks before we came to understand the gravity of our situation.”

Ensimmäisestä sivusta lähtien on selvää, että on tapahtunut murha ja myös murhaajien henkilöllisyys on alusta asti selvillä. Kirjaa lukiessa lukijalle pikku hiljaa selviää, miten, miksi ja mitä sitten tapahtui. Kirjan kertojana toimii Richard Papen 20-vuotias nuorukainen Kaliforniasta. Richard ei tunne kuuluvansa kotikaupunkiinsa, eikä varsinkaan työskentelemään isänsä huoltoasemalla, niinpä hän hakee ja hänet hyväksytään Hampden Collegeen, joka sijaitsee Uudessa-Englannissa. Yliopistomaailma arvostetussa koulussa on unelmien täyttymys ja pieni yliopistokaupunki ympäröivine maaseutuineen on täysin uusi maailma Richardille. Sopiakseen uuteen ympäristöönsä Richard keksii itselleen uuden menneisyyden, johon kuuluvat rikkaat vanhemmat ja loistokas elämäntapa. Kuitenkin monella tapaa Richard pysyy ulkopuolisena koko kirjan ajan.

Richardin kautta lukija tutustuu muihin kirjan päähenkilöihin eli eliittiryhmään antiikin kreikan opiskelijoita. Kurssin johtava opettaja Julian on erittäin valikoiva oppilaittensa suhteen ja hänen luokkaansa kuuluu viisi tarkoin valikoitua oppilasta. Henry, Francis, kaksoset Charles ja Camilla sekä Bunny, jonka tiedämme kohtaavan väkivaltaisen lopun. Richard pääsee kuin pääseekin osaksi tätä ryhmää ja saa aloittaa kreikan opiskelun Julianin johdolla. Mutta tutustuessaan tähän boheemiin ystäväjoukkoon Richard sotkeutuu samalla tapahtumiin, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Kirja on itsessään kreikkalainen tragedia johon kuuluu filosofisia ajatuksia, hyppysellinen kreikan kielioppia, paljon tupakan tumppeja, monta viskilasia ja myös kiitettävä määrä muita päihteitä, sekä yksi hyvin kohtalokas päätös.

Pidin siitä kuinka kirja alkaa nostalgisesti ja kauniisti, mutta kuinka tarina pikku hiljaa synkkenee. Täydellinen maailma alkaa pikku hiljaa rakoilla.  Pidin myös siitä miten jokainen henkilöhahmo kehittyy ja reagoi tapahtumiin eri tavalla. Kirja on suhteellisen pitkä (500 sivua) ja juoni tuntui välillä aika rönsyilevältä, jotkut sivujuonteet jäivät minusta irrallisiksi. Suurin ongelma minusta oli se, etten voinut sulattaa sitä tapahtumat liikkeelle saavaa salaisuutta. Se ei vain tuntunut minusta uskottavalta. Koko tapahtumaa selitetään kovin vähän ja odotin koko ajan, että kirja antaisi sille paremman merkityksen. Sen sijaan se jäi minusta kirjan muuhun tunnelmaan ja tyyliin verrattuna liian erilaiseksi ja epämääräiseksi. Myös muutama muu juonenkäänne kirjan loppua kohden ei täysin vakuuttanut minua. Minua ei olisi koskaan hyväksytty Julianin luennoille,  sen sijaan, että olisi kuunnellut haltioituneena, olisin ollut se kyynärpäihinsä nojaava tyttö, jonka pää nuokahtelee. Vaikka koko antiikin maailman ja sen kirjallisuuden ihannointi ei täysin uponnut minuun, ei voi kieltää, etteikö kyseessä olisi hyvin fiksu kuin myös filmaattinen kirja. Jossain vaiheessa haluan myös lukea Donna Tarttin uusimman The Goldfinch.

 

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

  • Kirja: Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar)
  • Kirjailija: Tove Jansson
  • Suomentaja: Laila Järvinen
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1957
  • Kustantaja: WSOY 1987

IMG_0728_2Nyt se on sitten tapahtunut. Eli olen lukenut elämäni ensimmäisen muumikirjan. Jostain syystä lapsuudessani en koskaan lukenut muumikirjoja. Piiretty tv-sarja taas kuului suosikkeihini. On kummallista, että en ole koskaan lukenut kirjoja vaikka lapsuudenkotini kirjavarastoa penkoessani niitä löytyi kuitenkin kaksi kappaletta. Minua jännitti tarttua Tove Janssonin tuotantoon, niin paljon muumikirjoja on hehkutettu ja ne ovat niin monen ehdottomia suosikkeja. Pelkäsin, että tulisin pettymään, mutta en pettynyt! En tosiaankaan!

Pystyisinpä elämään elämääni muumien filosofian avulla. Muumilaakso tulvii ja muumitalo on veden vallassa, salongin huonekalut on juuri ja juuri saatu pelastettua. Tilanne on jokseenkin katastrofaalinen, mutta muumi-perhe suhtautuu siihen tyynen rauhallisesti ja kun muumitalon vieritse ajelehtii oudonnäköinen talo astuvat he uuteen seikkailuun ja uuteen elämään rohkeasti. Tämä uusi talo ei olekaan aivan tavallinen talo. Kuka on talon edellinen omistaja Rekvisiitta ja miksi etuseinän sijassa on punainen samettiverho?

”Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. Mutta miksi kaiken sitten pitäisi olla ihan samanlaista kuin se aina tavallisesti on?”

Minusta kirja oli ihastuttava. Mistä olenkaan jäänyt paitsi!? Itse tarina oli osittain minulle hämärästi tuttu piirrosanimaation kautta, mutta tunnelma on kyllä aivan toinen. Ei ole ihme, että Tove Jansson oli myös loistava taidemaalari, useasti minulle tuli sellainen olo kuin olisin maalauksen sisällä. Maalauksen joka on täynnä sammaleen vihreää ja joka on satumaisen hämärä ja aavistuksen synkkä. Janssonin kuvitukset ovat aivan ihania, puhumattakaan sitten itse tekstistä. Kirjassa on jotain niin viatonta, mutta samalla niin viisasta ja koko kirja on niin kauniisti kirjoitettu. Anarkistinen ja tottelematon Pikku-Myy on Nuuskamuikkusen ohella lempihahmojani ja näiden kahden seikkailut lempikohtiani kirjasta. Vaipautta kaipaavan Nuuskamuikkusen ponnistukset odottamattomien velvollisuuksien edessä sulattivat sydämeni ja samalla naurattivat.  Kaiken kaikkiaan ihana juhannus kirja. Näitä lisää!

”Muumipappa kääntyi perheeseensä päin ja sanoi:

-Minusta tuntuu, että me selviämme.

-Tietenkin me selviämme, vastasi Muumimamma. Minä istun tässä ja odotan uutta kotiamme. Vain lurjuksille käy huonosti.

-Älä sano noin puuskahti Homssu, minä tunnen lurjuksia jotka eivät koskaan joudu vaaraan.

-Miten ikävää niillä raukoilla mahtaakaan olla, sanoi Muumipeikko ihmeissään.”

 

Daphne du Maurier: Linnut ja muita kertomuksia

  • Kirja: Daphne du Maurier
  • Kirjailija: The Birds and Other Stories
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1952
  • Kustantaja: Penguin Books 1971

IMG_0918_2Luin vähän aika sitten Daphne du Maurierin Rebeccan, johon rakastuin totaalisesti ja nyt haluan lukea kaiken mitä du Maurier on ikinä kirjoittanut. Aloitin novellikokoelmalla The Birds and Other Stories. Kirja käsittää 6 novellia, joista kuuluisin on tietysti The Birds (Linnut), jonka pohjalta Alfred Hitchcock ohjasi saman-nimisen elokuvan vuonna 1963. Linnut on kauhukertomus lintujen joukkokapinasta ihmiskuntaa vastaan. Yleensä en välitä kauhukertomuksista yhtään, mutta du Maurierilla on upea taito nostattaa jännitystä. On aivan pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja jotain todella vangitsevaa Linnut tarinassa on.

Kokoelman novelleja yhdistävät mysteeri tai joku muu yllättävä juonenkäänne ja minusta ne toimivat kokoelmana hyvin yhteen. Niin kuin aina toisista novelleista pidin enemmän kuin toisista. Kokoelma ei vedä vertoja Rebeccalle, mutta se ei tarkoita sitä etteikö lukukokemus olisi ollut nautinnollinen. Suosikki novellikseni nousi viimeisin ja lyhyin ”The Old Man” , joka oli mielestäni nerokas. Tajusin lukiessani, että du Maurierin kirjoitustyyli muistuttaa paljon Joanna Harrisin kirjoitustyyliä. Ei ihme, että nämä kaksi naista ovat ehdottomasti lempikirjailijoitani. Molemmilla on kyky kuvailla ihmisiä ja miljöitä niin elävästi, että tuntuu kuin olisi sisällä elokuvassa.

Birds-1Katsoin kirjan lukemisen jälkeen Hitchcockin Linnut ensimmäistä kertaa elämässäni. Novelli ja elokuva eroavat toisistaan paljonkin. Merkittävästi jo siinäkin, että tapahtuma paikka on muuttunut Englantilaisesta rannikkokaupungista Kalifornialaiseen rannikkokaupunkiin. Elokuvan alkuosa käsittää varsin hupsun lemmentarinan, joka tuntui paikka paikoin tarinaan nähden vähän irralliselta, mutta loppua kohden tarina syveni ja muuttui jännittävämmäksi. Ei ollut välttämättä paras mahdollinen idea ruveta katsomaan elokuvaa myöhään illalla ihan yksinään. Varsinkin se yksi tietty kohtaus elokuvan keskivaiheilla yllätti ja säikäytti minut totaalisesti. Kaiken kaikkiaan elokuva on nykypäivänä viaton, mutta minulle ihan tarpeeksi ahdistava ja jännittävä. Elokuva oli upeasti kuvattu, minusta on ihana katsoa varhaisia värielokuvia ja tämä elokuva on visuaalisesti todella ihana maisemineen ja 60-luvun tyyleineen.

 

W. Somerset Maugham: Elämän kahle

  • Kirja: Of Human Bondage
  • Kirjailija: W. Somerset Maugham
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1915
  • Kustantaja: William Heineman Ltd, 1959

IMG_0426_3Olen päässyt 20th Century –lukuhaasteessani 1910-luvulle, vauhtini on päätä huimaava. Vuonna 1915 ilmestynyttä Of Human Bondagea (suomennettuna Elämän kahle) pidetään yhtenä W. Somerset Maughamin mestariteoksista. Se on fiktiivinen teos, joka on samalla vahvasti omaelämänkerrallinen. Kirjan tapahtumilla ja Maughamin omalla elämällä on paljon yhteistä. Kirja oli erittäin piristävä lukukokemus. Olen lukenut viimeaikoina paljon 1800-luvun lopun 1900-luvun alun kirjallisuutta, joka keskittyy yläluokan elämän kuvaamiseen. Of Human Bondage kertoo sen sijaan keskiluokan ja ”tavallisten ihmisten” elämästä ja lähes 100-vuotiaaksi kirjaksi se tuntuu hyvin modernilta. Kirja esittää elämänvarjopuolia ja myös rumuutta hyvin rehellisesti.

Philip Carrey syntyy keskiluokkaiseen Englantilaiseen perheeseen, mutta jää hyvin nuorella iällä orvoksi. Hän päätyy asumaan setänsä ja tätinsä luokse pieneen maaseutu pappilaan, jossa Philipin setä toimii Kirkkoherrana. Kirja on Philipin kasvutarina ja keskittyy hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Philip on syntynyt kampurajalkaisena ja tämä vamma seuraa taakkana Philipin koko elämän ajan. Minua hämmästytti kuinka moderneilta monet kirjan aiheet tuntuivat, välillä sitä unohtaa, että jokainen sukupulvi käy läpi samat nuoruuden tuskat. Philip käy läpi vaikean lapsuuden sisäoppilaitoksessa ja joutuu kärsimään koulukiusaamisesta. Teini-ikäisenä hän alkaa kyseenalaistaa ympärillä olevaa maailmaa ja yrittää löytää siinä paikkansa. Pystyin hyvin samaistumaan Philipin nuoruuden harhailuun. Hän opiskelee saksan kieltä Saksassa, koettaa siipiään liike-elämässä ja lähtee taideopiskelijaksi Pariisiin, kunnes lopulta päätyy Lontooseen opiskelemaan isänsä jalanjälkiä seuraten lääkäriksi.

Philip pohtii elämäntarkoitusta ja tapaa matkoillaan monia mielenkiintoisia ihmisiä. Philip myös rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään tavattuaan Lontoossa tarjoilijana työskentelevän Mildredin. Mildred on rahvaanomainen, yksinkertainen ja itsekeskeinen, mutta Philip joutuu silti tämän pauloihin. Philipin ja Milderin välinen suhde on kaikkea muuta kuin terve ja monesti revin hiuksiani Philipin selkärangattomuuden tähden. Milderin kyykyttämään ja hyväksikäyttämää Philipiä käy sääliksi, mutta toisaalta ei herra itsekään ole muita naisia kohtaa puhdas kuin pulmunen. Uppouduin täysin Philipin boheemiin taiteilija elämään Pariisissa, kuin myös opiskelijan arkeen 1900-luvun alun Lontoossa. Köyhyys, rahan puute ja kädestä suuhun eläminen tulee todella konkreettisesti esille. Lukija pääsee myös tutustumaan niin sanottujen alempienluokkien elämään. Mildred koetteli aika ajoin kärsivällisyyttäni ja huokasin helpotuksesta kun tuo kamala nainen ei ollut tarinan keskiössä, mutta tarinaan mahtuu monen monta muuta mielenkiintoista henkilöä ja ihmiskohtaloa.

Maugham_retouched

W. Somerset Maugham 1874-1965

Kirja etenee verkkaisella tahdilla, mutta pidin Maughamin kerrontatyylistä. Silti kirja on pitkä, lukemassani painoksessa on 941 hyvin ohutta sivua. En ole kovin kärsivällinen paksujen opusten lukija, joten olen itsestäni ylpeä, että saatoin kirjan ansiokkaasti päätökseen. Elämän kahle tuntuu kirjalta, joka tulee seuraamaan minua pitkää ja se antoi paljon ajattelemisen aihetta.  Kirjassa oli rehellisyyttä ja aitoutta, joka johtuu varmasti siitä, että kirja pohjautuu paljolti Maughamin omiin tai hänen läheistensä kokemuksiin. Maugham itse jäi Philipin tavoin lapsena orvoksi ja kasvoi ankaran Kirkkoherra setänsä hoivissa, opiskeli sisäoppilaitoksessa, saksassa sekä valmistui lääkäriksi. Maugham ei tosin koskaan toiminut lääkärinä vaan teki loistavan uran arvostettuna näytelmä- ja romaanikirjailijana. Haluan ehdottomasti tulevaisuudessa lukea enemmän hänen kirjojaan. Olen aikaisemmin tutustunut ainoastaan vuonna 2006 tehtyyn elokuvaan Kirjava Huntu (The Painted Veil), joka pohjautuu Maughamin saman-nimiseen kirjaan.

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

  • Kirja: Mestaritontun seikkailut
  • Kirjailija: Aili Somersalo
  • Kuvittaja: Onni Mansnerus
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1919
  • Kustantaja: WSOY, 1985

IMG_0309_21900-luvun alun kirjojen innoittamana tartuin yhteen lapsuuden suosikkikirjoistani, joka on jo 95-vuotta vanha suomalainen klassikko. Mestaritontun seikkailut oli juuri niin hyvä kuin muistin. Rakastin lapsena perinteisiä satuja, lumottuja prinssejä, prinsessoja ja noita-akkoja. Mestaritonttu sisältää näitä kaikkia ja vielä enemmän.

Satumaan kuninkaanlinnan portteja vartiova satojavuosia vanha mestaritonttu haluaa päästä näkemään maailmaa. Matkalla hän kohtaa noita Sammaleisen, joka kutsuu hänet vieraakseen Suosaarelle. Suosaarella Mestaritonttu pääsee selville saarella piileksivästä salaisuudesta. Seikkailuun mahtuu Kyöpelinvuoren noitia, Prinssi Yönsilmä, Aamuruskonmaan Kuningas, merenneitoja ja Ahdin valtakunta. Voiko enempää toivoa?IMG_0510_2

Aili Somersalo kirjoitti kauniin suomalaisen sadun, jossa suomenkieli pääseen oikeuksiinsa:

”Hän kulki hitaasti ja mietteissään. Aamutuuli suhahteli vielä unisena puiston puissa. valkea hiekka helähteli tuohitöppösten alla , ja tien varrella kasvavat kukkaset avasivat juuri terälehtiään. Mestaritonttu oli kuulevinaan niiden sinisessä katseessa kysymyksen: minne matka, Mestaritonttu?  Mutta Mestaritonttu kulki ääneti.”

Rakastin pieniä kliseisiä yksityiskohtia kuten kuinka Satumaan Kuningas herää keskellä yötä ja kurkistaa huoneensa ovesta puristaen kädessään kultaista valtikkaansa ja kuinka ”palava rakkaus syttyy” silmän räpäyksessä. Lukukokemuksesta tekivät erityisen ihanan Onni Mansneruksen upeat kuvitukset. Tähän tarinaan ei kyllästy edes ties kuinka monennella lukukerralla.

Edith Wharton: Viattomuuden aika

  • Äänikirja: The Age of Innocence
  • Kirjailija: Edith Wharton
  • Lukija: Mary Sarah Agliotta
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1920
  • Toimittaja: Trout Lake Media

IMG_0458_2Tein itselleni uuden löydön internetistä vähän aika sitten. Tajusin, että iTunesista voi musiikin ja elokuvien lisäksi ostaa myös äänikirjoja sekä e-kirjoja (joista jälkimmäisiä löytyy paljon myös ilmaiseksi). E-kirjoista en perusta, mutta äänikirjat ovat minusta käteviä. Tähän asti ongelma on ollut siinä, että äänikirjojen siirtäminen iPodille on ollut hankalaa (shuffle). iTunesin äänikirja-tiedosto toimi kuin unelma ja etsivä voi löytää hyvinkin edullisia löytöjä varsinkin klassikkojen osalta. Tartuin Edith Whartonin klassikkokirjaan Viattomuuden aika, josta maksoin yhden euron. Nyt voin kuunnella äänikirjaa lenkkeillessä/kävellessä ulkona, kunto ja mieli kohoavat samaa tahtia. Viattomuuden aika voitti Pulizer-palkinnon vuonna 1921 ja Edith Wharton oli ensimmäinen palkinnon voittanut nainen. Kirja kertoo 1870-luvun New Yorkilaisen yläluokan elämästä.

Newland Archer on mies nuoruutensa kukoistuksessa, kunniallinen kaikessa suhteessa. Newlandin kihlattu May Welland on kaikin puolin sopiva puoliso hänen sosiaalisessa asemassaan olevalle miehelle. Newland on tästä varma kunnes eräänä päivänä May Wellandin serkku Kreivitär Ellen Olenska palaa New Yorkiin vietettyään vuosikausia Euroopassa. Boheemi Ellen edustaa Newlandin maailman täyttä vastakohtaa ja hänen saapumisensa aiheuttaa seurapiireissä skandaalin. Ellen on jättänyt miehensä Kreivi Olenskin ja aikoo hakea avioeroa, mikä on ennenkuulumatonta. Pian Newland on rakastunut päätä pahkaa Madame Olenskiin. Kirja seuraa Newlandin mielentaistoa; seuratako omaa sydäntään vai tehdä niin kuin on oikein yhteiskunnan silmissä?

0106226_big

Rakkaus kolmiot eivät yleensä miellytä minua erityisesti, mutta suhtauduin tähän kirjaan positiivisesti. Kirja antaa mielenkiintoisen näkymän siihen miten eronneita naisia kohdeltiin 1870-luvulla. Ellen Olenskan avioliito oli erittäin onneton, vaikkakin eron todelliset syyt jätetään hienotunteisesti hämärän peittoon. On kuitenkin selvää, että tilanne on käynyt sietämättömäksi.  Tästä huolimatta seurapiirien mielestä oikea vaihtoehto Ellenille on palata takaisin miehensä luokse.

Luulen, että olisin pitänyt kirjasta enemmän jos en olisi lyhyen aikavälin sisällä lukenut monta 1800-lopun 1900-alun yläluokan elämää käsittelevää kirjaa. Nyt viattomuuden aika jäi E.M Forsterin Hotelli Firenzessä ja John P. Marquadin Vainajan muotokuvan varjoon. Minusta tuntui, että näihin edellisiin teoksiin verrattuna näkökulma ja yhteiskunnallinen kritiikki oli liian kapea. Oli kuitenkin mukavaa lukea myös naiskirjoittajan näkökulma aikakaudesta. Tulevaisuudessa haluan lukea Edith Whartonilta ainakin Säätynsä uhrin (The House of Mirth). Oli myös mielenkiintoista lukea lisää Yhdysvaltalaista kirjallisuutta, josta olen kiinnostunut tällähetkellä. Kirjan New Yorkilaiset vertaavat ja etäännyttävät itseään eurooppalaisiin. Euroopassa ihmiset ovat vapaamielisempiä ja boheemeja, kun taas New Yorkin seurapiirit ovat kaavoihinsa kangistuneita. Joka vuosi toistuvat samat tanssiaset, samat tapahtumat ja Pariisista tuotuja uudenmuotisia leninkejä saa käyttää vasta kahdenvuoden päästä, jotta ei olla liian muodikkaita ja aikaa edellä. Kirjassa on hyvin pysähtynyt tunnelma ja Newland alkaa kapinoida tätä seurapiirien kaavamaisuutta vastaan.

Martin Scorsese ohjasi kirjan pohjalta vuonna 1993 elokuvan, jonka pääosia näyttelevät Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder. Odotin, että elokuva olisi tavallinen romattinen pukudraama, mutta yllätyin iloisesti. Se on kyllä romanttinen pukudraama, mutta ei tavallinen. Elokuva on uskollinen kirjalle, mutta myös Scorsesen kädenjälki näkyy siinä hyvin vahvasti kuvaustyylissä ja visuaalisessa loistossa. Pidin kovasti pienistä yksityiskohdista, erityisesti siitä miten ruokaa ja mahtavia päivällisiä kuvattiin. Myös kirjassa on paljon pukujen ja huoneistojen kuvausta, mutta nautin visuaalisesta kokemuksesta enemmän. Kirja ja elokuva tukevat mielestäni hyvin toisiaan ja Whartonin kirjoittamaa tekstiä oli ihanaa kuunnella loistavien näyttelijöiden esittämänä.