Kesälukumaratonin yhteenveto

Ensimmäisen kesälukumaratonini lopulliseksi sivumääräksi tuli 633 ja lukuaika oli noin 13 tuntia. Luin kaksi kokonaista kirjaa ja yhden puolikkaan. Kuin huomaamatta valitsin luettaviksi kirjoja joiden maailma oli minulle jo ennestään tavalla tai toisella tuttu. Kaikki kirjat myös kuuluvat johonkin kirjasarjaa. Tämä ei ollut ollenkaan tietoinen valinta, mutta ehkä alitajuntaisesti valitsin kirjoja joista tiesin pitäväni. Kokemus oli todella positiivinen. Oli ihana vain uppoutua koko päiväksi kirjojen maailmaan. En muista lukeneeni näin yhtäjaksoisesti sitten lapsuuden Harry Potter innostuksen. Kirjoitan tähän arvosteluni kahdesta kirjasta, jotka ehdin lukea kokonaan.

  • Kirja: Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten)
  • Kirjailija/kuvittaja: Tove Jansson
  • Suomentaja: Laila Järvinen
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1946
  • Kustantaja: WSOY, 1986
  • Sivuja: 155

IMG_2868_3Tämä oli elämäni toinen Muumikirja. En tiedä onko se huono asia, että en lue kirjoja minkäänlaisessa loogisessa järjestyksessä? Tämä on ymmärrykseni mukaan toinen kirja jonka Jansson kirjoitti muumeista. Hauskaa, että Nuuskamuikkunen, Niiskuneiti ja Niisku tavataan tässä ensimmäistä kertaa. Koko tarina oli minulle uusi, sillä lapsuudesta ei ole jäänyt mitään muistikuvia edes piirroselokuvasta (ehkä en uskaltanut sitä katsoa?)

Tunnelmaltaan tämä oli hyvin erilainen kirja verrattuna Vaaralliseen juhannukseen. Koko tunnelma kirjassa on pahaa enteilevä. Synkät pilvet täyttävät taivaan, muumipeikko löytää outoja ennusmerkkejä tähdestä jolla on häntä ja kaiken kukkuraksi muumitaloon ilmestyvä varsin pessimistisen elämänasenteen omaava Piisamirotta ennustaa lähestyvän pyrstötähden tuhoavan maailman. Muumipeikko ja Nipsu lähtevät pitkälle matkalle kohti Yksinäisiä Vuoria kysyäkseen sen tähtitornin professoreilta neuvoa. Matkalla he tapaavat monta uutta ystävää.

Pidin kyllä Muumipeikko ja pyrstötähdestä, mutta se ei mielestäni ole yhtä hyvä kuin Vaarallinen juhannus, joka tuntui kokonaisemmalta kirjalta. Huomasin myös, että tämän muumikirjan maailma erosi Vaarallisen juhannuksen Skandinavisista metsistä. Pyrstötähden maailma on paljon eksoottisempi, johon kuuluu silkkiapinoita ja krokotiilejä. Jotenkin myös kirjoitustyyli tuntui hieman lapsellisemmalta kuin Vaarallinen Juhannus. On mielenkiintoista lukea useampia muumikirjoja ja nähdä miten niiden maailma ja tyyli muuttuvat.

  • Kirja: Tuntematon Selja
  • Kirjailija: Rauha S. Virtanen
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1964
  • Kustantaja: WSOY, 1965
  • Sivuja: 234

IMG_2971_2

Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -kirjasarja kuului suosikkeihini ylä-aste ikäisenä. Viime lukukerrasta on kuitenkin vierähtänyt rutkasti aikaa. Tuntematon Selja, joka on kirjasarjan neljäs osa, on ainoa, joka löytyy omasta kirjahyllystäni. Lukumaratoni lukemisia miettiessä tulin siihen tulokseen, että vaihtoehdoksi tarvitaan yksi kunnon tyttökirja! Vaikka jokainen sarjan osa on itsenäinen kirja oli tässä kirjassa kuitenkin paljon viittauksia menneisiin tapahtumiin ja henkilöihin, joista minulla ei ollut mitään muistikuvaa. Tämä ei kuitenkaan haitannut kauaa. Kirja vei minut mennessään niin kuin aina ennenkin.

Kirjasarja siis kertoo Seljan perheestä. Perheen isä Rickhard on kirjailija. Perheen äiti on kuollut ja muistaakseni kirjasarja alkaa sillä kun Rickhard menee uudelleen naimisiin Rean kanssa, josta tulee ennakkoluulojen jälkeen hyvä ystävä ja pystyvä äitipuoli perheen neljälle tytölle Krisille, Margaritalle, Virvalle ja Dodolle. Eivät muuten ole mitään ihan tavallisia suomalaisen perheen nimiä, eihän? Tuntemattomassa Seljassa perheen isällä on kirjoittamisen kanssa kuivakausi, joka uhkaa jo perheen toimeentuloa. Nuorin tytöistä 14-vuotias Dodo päättää lähettää isälleen Selma Salamaan nimellä ihailijakirjeen inspiroidakseen isäänsä. Ajan kuluessa tämä salatoimi kuitenkin käy yhä hankalammaksi. Perheen tyttöjen elämää mutkistavat jos jonkinlaiset rakkaushuolet ja Dodolla on kätensä pelissä sopassa kuin toisessakin.

Pidin kirjasta paljon, se oli ihanan nostalginen ja viaton. Oli ihanaa pujahtaa 60-luvulle, jossa rautalankamusiikki soi koulun hipoissa ja jossa tekstiviestien sijaan ihmisten kanssa kommunikoidaan kirjeiden välityksellä. Tämän jälkeen minun tekee mieli aloittaa kirjasarja alusta ja tutustua uudestaan velvollisuudentuntoiseen Krisiin, tunteelliseen ja dramaattiseen Margarithaan, hajamieliseen kirjailijan alku Virvaan ja hyväsydämiseen Dodoon.

Näiden kahden kirjan lisäksi luin Colin Meloyn ja Carson Ellisin Under Wildwoodia (suomennettuna Maanalainen Sysimetsä), jossa pääsin yli puolen välin (sivulle 282). Kirjoittelen kirjasta tarkemmin kun olen saanut sen kokonaan luettua, mutta tällä hetkellä pidän siitä paljon. Kirjoitin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tänne.

Dodie Smith, Linnanneidon lokikirja

  • Kirja: I Capture the Castle
  • Kirjailija: Dodie Smith
  • Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1949
  • Kustantaja: Random House, Vintage Children’s Classics, 2012

IMG_9708_3Jostain syystä kirjat joiden nimessä esiintyy sana linna saavat minut erityisen innostuneeksi. Varsinkin kun vähän aika sitten suosikikseni nousi Shirley Jacksonin We have Always lived in the Castle. Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja (I Capture the Castle) on kaukana Jacksonin maailmasta. Dodie Smith lienee kuuluisin lastenkirjastaan Sata ja yksi dalmatialaista ja ehkä siitä syystä kuvittelinkin, että kirja olisi tarkoitettu nuoremmalle lukijakunnalle ja kirjan romanttiset elementit tulivat minulle jokseenkin yllätyksenä.

Linnanneidon lokikirja on siis 17-vuotiaan Cassandran päiväkirja. Casandra asuu hyvin boheemin perheensä kanssa vanhassa rappeutuneessa linnassa.  Casandran isä oli aikoinaan menestynyt ja kuuluisa kirjailija, mutta tätä nykyä hän lukee pelkästään salapoliisi romaaneja, eikä ole kirjoittanut vuosiin. Casandran sisar Rose on kaunis ja päättänyt päästä rikkaisiin naimisiin ja äitipuoli Topaz harrastaa kuutamokävelyjä alasti. Vaikka toisaalta vanha linna on romanttinen paikka asua, koko perhe elää köyhyydessä. Eräänä päivänä naapurin komeaan kartanoon muuttavat amerikkalaiset veljekset, jotka tuovat uusia tuulia koko perheen elämään.

Lähdin innostuneesti tarinaan mukaan ja pidin kerronta tyylistä, miljööstä ja tästä erikoisesta perheestä, mutta sitten… Luettuani noin kaksi kolmasosaa kirjasta alkoivat läpinäkyvä rakkausjuoni sekä teini-ikäisen lemmenhuolet ja valitukset ärsyttää minua. Kirja julkaistiin 40-luvulla, ja siihen nähden se on paikka paikoin hyvin moderni, lukuun ottamatta naisten avuttomuutta ja kyvyttömyyttä pitää huolta itsestään, mikä ärsytti minua. Tuntuu, että olen ilmaissut feministisiä mielipiteitä useammassakin bloggauksessani viimeaikoina, jostain syystä tunnun olevan aiheelle herkkä. Lukeminen ei ärsytys vaiheessa tuntunut enää mieluisalta joten jätin kirjan toviksi sikseen, kunnes viime viikolla päätin, että minun on luettava kirja loppuun. Kuinka ollakaan pidin tauon jälkeen kirjasta paljon enemmän.

Luulen, että jos olisin lukenut kirjan teini-ikäisenä, olisin siihen ihastunut. Nykyisellään kovin romanttiset kirjat saavat minut usein ärsyyntymään. En tiedä onko minusta tullut katkera kyynikko, kun salaliitot ja murhat kiinnostavat enemmän. Ei silti, olen kyllä käynyt läpi Jane Austen/Jane Eyre vaiheen ja rakastan noita kirjoja edelleen, mutta en voi sanoa, että lukulautasellani olisi näkynyt  viimeaikoina kovin paljon romantiikkaa.

Jos kirjasta karsii pois romanttiset draamat, joista en suuresti välittänyt, on kirja hauskasti ja kauniisti kirjoitettu. Kirjan takakansi sanoo kirjan kohdeyleisön olevan 12+. Kirjoitusaikakaudestaan huolimatta se kyllä sisältää mielestäni muutamia aika rohkeita kohtauksia ja hurjia aiheita. Tästä syystä minua hämmentää, että lukemaani Random Housen painosta markkinoidaan lastenkirjaklassikkona ja, että se on julkaistu osana Vintage Children’s Classics sarjaa. Minusta Linnanneidon lokikirja on puhtaasti tarkoitettu nuorille, ei lapsille. Tästä hämmennyksestä huolimatta painoksen kansikuva on aivan ihana! Googletettuani huomasin, että kannen kuvittaja Niroot Puttapipat on tehnyt monia muitakin taianomaisia kuvituksia ja printtejä.

”I write this sitting in the kitchen sink. That is, my feet are in it; the rest of me is on the drainingboard, which I have padded with our dog’s blanket and the tea-cosy. I can’t say that I’m really comfortable, and there is a depressing smell of carbolic soap, but this is the only part of the kitchen where there is any daylight left. And I have found that sitting in a place where you have never sat before can be inspiring ­– I wrote my very best poem while sitting on the hen-house.”